Tikeri ja minä

Kissa on pienempi kuin kuvissa, mutta astuu heti syliin kun kyykistyn ja ojennan kämmenselkääni nuuskittavaksi. Turkin harmaa ei kiillä, kyljessä on arpi ja puolikkaan hännän päästä pilkottaa luu. Kaikesta kokemastaan huolimatta tai juuri sen vuoksi, se kiipeää syliin, janoaa hellyyttä. Hetken päästä se on olkapäällä ja niskan takana ja kehrää. Ujostelen itse moista tuttavallisuutta, mutta suotta. Sijaiskodin emäntä auttaa kissan alas ja kertoo samalla kissan matkasta Suomeen. Kertoo kuinka se on onneton laumassa, jossa jokainen on kokenut kovia, jossa jokainen on valmis kynsin ja hampain puolustamaan reviiriään. Siinä vaiheessa minua halataan, harmaat tassut kurottuvat olkapäille, pieni pää puskee kohti.

Ei siinä minusta ole mitään epäselvää, kyllä minä hänet haluan. Silti olen enemmän epävarma ja pöllämystynyt kun kävelen junalle iltapäivän paahteessa. Soitan siskolle ja kerron tapaamisesta. Hämmennys ei katoa. Jonkun on kiskottava minut hihkuun, olen juuri lupautunut maailman hellyyttävimmän kollin emännäksi. Sen tekevätkin, ensin Eyecandy sitten Lumikki ja viimeiseksi vielä Vee.

Sovimme hoitajan kanssa, että noudan Tikerin kunhan olen selvinnyt muutostani. Siihen on pari viikkoa, täysinäisiä päiviä ja paljon muistettavaa. Parin viikon päästä olen perheellinen.

Miltähän tuntuu herätä kissan kanssa?