Rikemmäksi
Ystäväni on lintu, josta olen lukenut runon. Halaan ehjää heijastavan pinnan, kiedon käteni hartioiden ympäri, jos tytöllä olisi siivet, niin ne värisisivät käsivarsiani, vatsaani vasten. Särkyvää, mietin. Rullaportaissa olen pillahtaa kiukkuitkuun saatuani tietää, että olen hankkinut metallipinnoille tarkoitettua alkyydi-maalia usealla eri suulla painotetun akryyli-maalin sijaan. Hetkeen Mistään ei tule mitään, jääköön koko saamarin seinämaalaus. On myöhä, enkä ehdi enää, luulen. Ystäväni, joka on lintu, lehahtaa siivilleen, ohjaa minut varmoin kaarin oikeaan kauppaan, oikeille hyllyille, rohkaisee olemaan myymättä maatani ensimmäisestä kivikosta. Toettuani, oikeat tuubit reppuun sullottuina, hävettää hiljaa.
Suruja suuria ja suurempia. Minä, jota on pelätty surullisuuteni vuoksi olen näinä päivinä niin onnellinen, että se pelottaa minua itseäni. Kävellessä nuppuisten hevoskastanjoiden alitse puolenyön aikaan ja kuun loisteessa sokeri keittyy kinuskiksi, sillä kukkulalla asuminen on karkkia. Jymyjä, sanoisin. Jauhomöntiksi kitalakeen sulavat salmiakkilaatat ovat ennenkin aiheuttaneet sokerihumalan, mutta mikä on liian hyvää?
"Kaikki menee rikki ja rikemmäksi." Kuulen toisen linnun suusta kertoessani näkökannasta, joka minulle esitettiin aiemmin ruusutuolilla istuessani, kertoessani siitä kuinka pelottavaa onni onkaan. Ennen pitkää, kaikki menee rikki. Kipsiin valettu kädenjälki, housunpuntit, lempitennarit, parisuhteet, tietokoneet, nitojat. Räsähtävät kahtia hiulaantuvat asfalttia vasten kuolevat pois jumittuvat. Kaikki menee rikki. Elävätkö hyvät hetket, hymyt ja halaukset meissä kuitenkin, jatkuvatko ehjinä? Toinenkin lintu-ystäväni lehahtaa siivilleen ja visertää viisauden räystäältä alas huppuuni. Sieltä se nuuskii niskaani koko hiljaisen kotimatkan.
Jäätelötalolla seinässä uinuu viidakko.
Suruja suuria ja suurempia. Minä, jota on pelätty surullisuuteni vuoksi olen näinä päivinä niin onnellinen, että se pelottaa minua itseäni. Kävellessä nuppuisten hevoskastanjoiden alitse puolenyön aikaan ja kuun loisteessa sokeri keittyy kinuskiksi, sillä kukkulalla asuminen on karkkia. Jymyjä, sanoisin. Jauhomöntiksi kitalakeen sulavat salmiakkilaatat ovat ennenkin aiheuttaneet sokerihumalan, mutta mikä on liian hyvää?
"Kaikki menee rikki ja rikemmäksi." Kuulen toisen linnun suusta kertoessani näkökannasta, joka minulle esitettiin aiemmin ruusutuolilla istuessani, kertoessani siitä kuinka pelottavaa onni onkaan. Ennen pitkää, kaikki menee rikki. Kipsiin valettu kädenjälki, housunpuntit, lempitennarit, parisuhteet, tietokoneet, nitojat. Räsähtävät kahtia hiulaantuvat asfalttia vasten kuolevat pois jumittuvat. Kaikki menee rikki. Elävätkö hyvät hetket, hymyt ja halaukset meissä kuitenkin, jatkuvatko ehjinä? Toinenkin lintu-ystäväni lehahtaa siivilleen ja visertää viisauden räystäältä alas huppuuni. Sieltä se nuuskii niskaani koko hiljaisen kotimatkan.
Jäätelötalolla seinässä uinuu viidakko.
Kommentit
kiitos hauraista kuvitelmista,
tämä puoli ylöspäin, varovasti.
Todellisuuden kosketukset,
milloin hellät, milloin tylyt,
todellisuuden heitot ja potkut
eivät voi mitään
kuvitelmalle.
Ihmiskunnalla on toivoa.
Vedet ja maa puhdistuvat vielä,
ilmaa on vielä kerran hyvä hengittää,
myrkkyjä ja aseita lakataan valmistamasta.
Vielä kerran me lepäämme puiden katveessa,
luemme runoja
kuuntelemme Sokrateen ääntä.
Tulevat uudet tunteet,
uusi herkkyys.
Kuvitelma, elätkö vielä?
Naivismini syvyyksistä minä huudan sinua."
Eila Pennanen
kuten myös minua *******
Djuna Barnes: "There is always more surface to a shattered object than a whole."
Itse asiassahan Djuna on väärässä. Pintapintaa, lasitepintaa, on tietysti juuri saman verran, mutta säröt ja massahalkeamat ovat nekin pintaa, erilaista vain, karheaa kuin kissojen raastinradulakielet.
Ja miten kaunis vesiputous se olisi, tytön muotoinen!
Veloena, hyvä kun laitoit tuon kauniin ja lohduttavan tännekin.