Rikemmäksi

Ystäväni on lintu, josta olen lukenut runon. Halaan ehjää heijastavan pinnan, kiedon käteni hartioiden ympäri, jos tytöllä olisi siivet, niin ne värisisivät käsivarsiani, vatsaani vasten. Särkyvää, mietin. Rullaportaissa olen pillahtaa kiukkuitkuun saatuani tietää, että olen hankkinut metallipinnoille tarkoitettua alkyydi-maalia usealla eri suulla painotetun akryyli-maalin sijaan. Hetkeen Mistään ei tule mitään, jääköön koko saamarin seinämaalaus. On myöhä, enkä ehdi enää, luulen. Ystäväni, joka on lintu, lehahtaa siivilleen, ohjaa minut varmoin kaarin oikeaan kauppaan, oikeille hyllyille, rohkaisee olemaan myymättä maatani ensimmäisestä kivikosta. Toettuani, oikeat tuubit reppuun sullottuina, hävettää hiljaa.

Suruja suuria ja suurempia. Minä, jota on pelätty surullisuuteni vuoksi olen näinä päivinä niin onnellinen, että se pelottaa minua itseäni. Kävellessä nuppuisten hevoskastanjoiden alitse puolenyön aikaan ja kuun loisteessa sokeri keittyy kinuskiksi, sillä kukkulalla asuminen on karkkia. Jymyjä, sanoisin. Jauhomöntiksi kitalakeen sulavat salmiakkilaatat ovat ennenkin aiheuttaneet sokerihumalan, mutta mikä on liian hyvää?

"Kaikki menee rikki ja rikemmäksi." Kuulen toisen linnun suusta kertoessani näkökannasta, joka minulle esitettiin aiemmin ruusutuolilla istuessani, kertoessani siitä kuinka pelottavaa onni onkaan. Ennen pitkää, kaikki menee rikki. Kipsiin valettu kädenjälki, housunpuntit, lempitennarit, parisuhteet, tietokoneet, nitojat. Räsähtävät kahtia hiulaantuvat asfalttia vasten kuolevat pois jumittuvat. Kaikki menee rikki. Elävätkö hyvät hetket, hymyt ja halaukset meissä kuitenkin, jatkuvatko ehjinä? Toinenkin lintu-ystäväni lehahtaa siivilleen ja visertää viisauden räystäältä alas huppuuni. Sieltä se nuuskii niskaani koko hiljaisen kotimatkan.

Jäätelötalolla seinässä uinuu viidakko.