Matka muistoille
Olen lähdössä matkalle. Asia, joka imeytyy hitaasti tajuntaani.
"Mistä voit tietää?" kun vastustelen omaa kuolemaani, jota ehdotetaan vaihtoehdoksi sille, jota nyt uskon iltakäveleväni elossa. "Entä jos tämä onkin uni josta herätään, entä jos elämmekin molemmat, kävelemme jonkun muun unessa?"
Olen lähdössä. Olen matkalla. Kymmenen vuotta sitten en tiennyt että tänään kävelisin illassa onnellisena siitä mitä syreenien nuppujen violetit tertut lupaavat. Tänään en enää tiedä mistä olin silloin onnellinen. Ehkä olin silloin, 20-vuotiaana kuollut. En vain tiennyt sitä, enkä osannut toivoa herääväni. Minulla on muistoja ihmisistä tuolta ajalta, mutta itseäni en muista. Ohitamme sähkökaapin jonka päällä poika odotti minua töistä. Poika jolla oli nuoren Saarikosken kasvot ja koukeroinen käsiala ja joka tunki kynnykselleni rakkautensa verso rinnastaan ryöpyten. Rakkautensa verso, jota en ymmärtänyt ennen kuin oli kulunut vuosia ja meistä molemmista oli tullut toisia. Sydän, jonka särjin koska en yksinkertaisesti tiennyt mitä sillä tehdään. Minussa ei ollut koloa johon sen kaiken vihreän olisin osannut asettaa, joten heitin pois. Ilta-aurinko laskee samat varjojensa verkot Wallininkujalle kuin kymmenen vuotta sitten, avattuja rotanmyrkkylaatikoita Kuntatalon seinänvierillä.
Kävelemme rinnakain ystävän kanssa, yhtä pitkät askeleet. Nuuskimme toistemme matkatottumuksia, sormeilemme varoen. Väliin huokaamme kaanonissa voooii-ihanaa. Mm-mhh. Ystävä on nähnyt Klaipedan hiekkadyynit, kymmenen vuotta sitten. Tyttö kuvittelee olevansa kuollut tänään, koska on uusi. Meillä on molemmilla repaleiset muistomme. Nyt olemme lähdössä matkalle, jolla on kerättävä uusia. Katukissoista, ruisleipäkuutioista, muistikirjoista tyynyllä, hiekkaisin sormin ylöskirjoitetuista runoista.
Jotta kymmenen vuoden kuluttua voisimme sanoa, "Muistatko silloin?".
"Mistä voit tietää?" kun vastustelen omaa kuolemaani, jota ehdotetaan vaihtoehdoksi sille, jota nyt uskon iltakäveleväni elossa. "Entä jos tämä onkin uni josta herätään, entä jos elämmekin molemmat, kävelemme jonkun muun unessa?"
Olen lähdössä. Olen matkalla. Kymmenen vuotta sitten en tiennyt että tänään kävelisin illassa onnellisena siitä mitä syreenien nuppujen violetit tertut lupaavat. Tänään en enää tiedä mistä olin silloin onnellinen. Ehkä olin silloin, 20-vuotiaana kuollut. En vain tiennyt sitä, enkä osannut toivoa herääväni. Minulla on muistoja ihmisistä tuolta ajalta, mutta itseäni en muista. Ohitamme sähkökaapin jonka päällä poika odotti minua töistä. Poika jolla oli nuoren Saarikosken kasvot ja koukeroinen käsiala ja joka tunki kynnykselleni rakkautensa verso rinnastaan ryöpyten. Rakkautensa verso, jota en ymmärtänyt ennen kuin oli kulunut vuosia ja meistä molemmista oli tullut toisia. Sydän, jonka särjin koska en yksinkertaisesti tiennyt mitä sillä tehdään. Minussa ei ollut koloa johon sen kaiken vihreän olisin osannut asettaa, joten heitin pois. Ilta-aurinko laskee samat varjojensa verkot Wallininkujalle kuin kymmenen vuotta sitten, avattuja rotanmyrkkylaatikoita Kuntatalon seinänvierillä.
Kävelemme rinnakain ystävän kanssa, yhtä pitkät askeleet. Nuuskimme toistemme matkatottumuksia, sormeilemme varoen. Väliin huokaamme kaanonissa voooii-ihanaa. Mm-mhh. Ystävä on nähnyt Klaipedan hiekkadyynit, kymmenen vuotta sitten. Tyttö kuvittelee olevansa kuollut tänään, koska on uusi. Meillä on molemmilla repaleiset muistomme. Nyt olemme lähdössä matkalle, jolla on kerättävä uusia. Katukissoista, ruisleipäkuutioista, muistikirjoista tyynyllä, hiekkaisin sormin ylöskirjoitetuista runoista.
Jotta kymmenen vuoden kuluttua voisimme sanoa, "Muistatko silloin?".
Kommentit