sunnuntaina, toukokuuta 14, 2006

Vierasta ropinaa

Kaupunki on pessyt ikkunansa. Istun Hietaniemen ortodoksisen hautausmaan ohi köhivässä bussissa ja voisin laskea muurin takaisten riippakoivujen alkukesän vihreässään keltaiseen taittavat lehtiryöpyt, yksitellen, enkä yhtään liioittele. On kuin objektiivi kerrankin olisi pyöräytetty täydelliseen tarkkuuteen, maisema lepää neulan kärjellä. Sadekuurot ovat hanganneet ilmaan kirkkauden joka lupaa antihistamiineilta vapaita hengenvetoja.

Aiemmin olen kastunut pöyräillessäni kotien väliä kipakoilta pisaroilta turhaan hartioita kyyristellen, vesimassan naputus on saanut katuojat kuplimaan. Sade on kylmä, mutta tervetullut, Kaisaniemen puistossa tuoksuu märkä kesä. Olen nukahtanut päällystämättömälle futonpatjalle ikkunan alle Leonard Cohenin In my secret lifen tuudittamana, herännyt vieraaseen ropinaan, ikkunanlasit pisaroista raidallisina. Ensimmäiset kesäsateet.

Jäätelötalo on sunnuntaihiljainen, ainoastaan yläkerrasta kuuluu hetkittäin vaimeat sukka-askeleet. Nousen venytellen, keitän kupin teetä koska uni kylmii varpaissa. Järjestelen puoliteholla tavaroita laatikosta paikoille, joiden tiedän muuttuvan vielä. Mietin ihmisiä joita rakastan - ei ole muuta verbiä - ja kuinka hetket liukuvat ylitseni, muovaavat minuun uutta muotoa. Väsyttää edelleen.

Pyöräilen takaisinpäin sadekuurolta toiselle rullaten, perillä mutristan kihartuvalle otsatukalle hissin peilissä. Haitariovi kolahtaa tutusti, vilu halaa luitani edelleen. Vaihdan vaatteet, lämmitän nenänpäätä peukalon ja etusormen juureen muodostuvassa kolossa ja kipuan villasukissa viltin alle kirjoineni, mutta uni haluaa minut uudelleen enkä jaksa vastustaa.

Illalla siniset tennarini loikkivat sadevesipurojen yli bussille, jonka ikkunasta kaupunki tarkentuu, joka vie äidin luokse. Passiflora tuntuu sopimattomalta äitienpäiväkukalta viime viikkojen sairausdiagnoosien valossa, mutta äidin halaus on lämmin ja rakastava, kaarelle sidottu köynnös nuppuineen herättää ihastusta. Kärsimyskukka asetetaan keittiön ikkunalle.
Tulevina viikkoina valo ruokkii nupuista kukkia, tulevina viikkoina valo versoo elämää.

2 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

No todentotta. Minusta tuntuu välillä, että ihmiset ovat kuuroja sanoille.

Sinä et, se on tärkeää. Olet rakas ystävä, siitä ei pääse mihinkään. Isäntäni matkalla sanoi jotakin, mikä minun pitää kertoa sinulle toiste. Luulen, että se liittyy kykyyn rakastaa ihmisiä eläimiä kasveja säätilaa. Jotakin, joka sopii ehkä myös meihin. Sellaisenaan se on ongelma, mutta luulen, että se on ratkaistavissa.

Olen edelleen sairas, kuumeessa. Ajatukset jyskyttävät.

viive kirjoitti...

Sanoja on niin valtavasti, ja sanojia. Eikä kaikkia ylipäänsä kiinnosta opetella kuulemaan.

Toivottavasti tulet pian kuntoon, vaikka sairauden kanssa ei saakaan hosua. Itse suuntaan selvästi seuraavaan aurinkojaksoon jo, tuhlasin juuri muuttorahoja Uffissa capreihin joiden leikkaus muuttaa takamuksen sydämen kummuiksi, en voinut olla ostamatta!