Larus argentatus aamuissani

Rullaan verhoa ylös aamulle. Valtavat harmaalokit sukivat sulkiaan auringossa vastapäisen talon katonharjalla tyyninä seisten. Kissan kokoisia lintuja, jotka kierrän kunnioittavasti nokittain sattuessamme, mutta niiden on ääni johon rakastan herätä.

Minulla on näitä kuvia. Katulamppuvaijerin päällä keinuvasta lokista, ilman häveliäisyyttä se tuuletti kainaloitaan, heijasi vaijerilla. Odotti ehkä puuskaa, mutta en usko, niin matalassa keinussa. Jalkojen räpylät levitettyinä se mestaroi tasapainoa minä yksin yleisönään. Silmälasipäinen tyttö raitakaulaliinoineen pää kenossa, jalankulkijoiden tukkeena. Mutta enhän minä voinut olla katsomatta kun se tarjoutui näytille niin auliisti. Ehkä meitä on muitakin, kenopäisiä ihmisiä kadunkulmissa ihmettelemässä kun muu elämä asettuu näytille.

Yritän muka runoa mutta ei siitä näinä päivinä mitään tule, se on kadonnut minulta. Luen vain toisten toisia ajatuksia ihmetyksissäni. Iloisena myös, koska tiedän että se maailma vielä on, sen täytyy olla, jos muut sen näkevät ja kirjoittavat.

Ehkä minunkin pitäisi tehdä matka. Jonain toisena aikana tietysti, kun olen huuhtonut päivistä enimmän tiivisteen.