Isän kanssa

Tänään olisi töiden jälkeen autollista toimitettavaa, mutta isä, joka on ainoa autollinen mies elämässäni (no, kyllähän teitä muitakin on mutta isää on helpointa vaivata, olen vaivaamisessa edelleen täysin aloittelijatasoa), viipyy. Soitan, hoputan. Ensin muuttolaatikoita Munkkiniemestä, klonksklonks hississä ähel, sitten Vantaalta mahdollista futonia, puhelinluettelon kartta auki sylissä koko matkan. "Ai se oiskin ollut jo toi risteys.. voisko tossa tehä uukkarin..? Hyvä, ok kyllä tostakin varmaan pääsee...?..". Sitten. "Niin sä haluut sen futonin vaan siks kun se kuulostaa hienolta..". "No mitä sä nyt sitten maksoit siitä?" .. "Onhan se hyvä kokeilla, niin sitten tietää ja voi ostaa kunnon sängyn.."

Isä on ihana, hyväntahtoinen ja avulias perusmies, jos sallitte termin. Mutta isän seurassa minusta tulee pikkutyttö, semmoinen puliseva, joka haluaa, että kaikki on koko ajan hyvin kaikilla maailman ihmisillä ja että asiat sujuvat - että imurin suutin imee jokaisen porauspölyhiukkasen, että valo varmasti valaisee ruuvin juureen asti, että laita pysyy suorassa sahatessa, että nopein ja suorin reitti löytyy heti. Enkä oikein tiedä mitä siitä ajatella. Huomaan muutoksen taas auton etupenkille istahtaessani, kehoon kerääntyvän jännitystilan. Rekisteröin pienetkin mielialan muutokset, väsymyksestä johtuvan ärtyneisyyden, hajamielisyyden kuunnellessa, vapauttavan huvittumisen.

Tanssahtelen aiheiden ympärillä, pulputan suunnitelmiani iloisena, mutta pieni varaus vatsanpohjassa koko ajan väikkyen. Tiedän varmat aiheet ja hölmöilen omalla kustannuksellani. Puhun aikuisen suulla, mutta lapsen päättäväisin, ehdottomin painotuksin. Niin on helpompi kohdata ensimmäinen ei, seuraavakin, raivata tiensä negatiivisten vastausten läpi toiselle puolelle ja löytää naurahdus, myönnytys älyttömyyksille, joiksi juttuni isän päässä ilmeiden perusteella kiertyvät. Tiedän mitä tahdon ja tiedän että pidän oman pääni vaikka mikä tulisi, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun olen isän seurassa, pikkutyttönä ja hyväksymistä vailla.

Ja olisi niin paljon juteltavaa, vanhempien erosta esimerkiksi, mutten koskaan tunne itseäni tarpeeksi vahvaksi niinä hetkinä jotka tarjoutuvat, niin kuin tänään kahden kesken autoillessa. Kasvankohan koskaan niin isoksi?

Mielenkiintoista on tajuta hahmottavansa omat vanhempansa ihmisinä, joilla on oma itsenäinen ja yksityinen elämänkaarensa oppimisprosesseineen, pettymyksineen ja onnen hetkineen. Isä ja äiti ovat olleet itsestäänselvyyksiä vanhempina pitkälle omaan aikuisuuteen, ainakin omalla kohdallani. Vasta viime vuosina olen pystynyt samaistumaan äidin elämään naisena. Perheenjäsenten rooleista ei pysty yhdessä elämässä pyristelemään irti, mutta silti huomio on minulle tärkeä tolppa myös itseymmärryksen tiellä.

***
Kesäinen ilta onkii ylös kumman mielihalun. Salmiakkia, on saatava salmiakkia kävelyevääksi kuiville kadunpätkille. Pölyisen asfaltin tuoksussa on jokin joka uinuvan herättää.