"..sitten jossain suojatiellä saattaa tulla mieleen.."
Pakahduttaa. Olen istunut keskustelemassa vaikuttamisen keinoista, kuunnellut keskustelun liukuvan ydinvoimaan, vuoteen 2100, jota vielä värjäisi kuudennen hehku jos 'ne joiden on päätösvalta' niin tahtoisivat. Mitä on minun muovipussin ostamatta jättämiselläni tekemistä paremman maailman kanssa? Yhden ihmisen yksi valinta, kun massat ryömivät metsiltä silotettua asfalttivirtaa citymaastureillaan. Istun hiljaa vaikka kaipaisin keskustelua enemmän kuin mitään muuta. Kysymykset eivät järjestäydy päässäni, mutta kertaantuvat fakta faktalta.
Jos ihminen ymmärtää globaalit ympäristöongelmat paremmin kuin sen mikä paikallisesti on koko ajan menossa pieleen, ja samalla kokee olevansa riittämätön vaikuttamaan niin isoon asiaan kuin ilmastonmuutos, joten jättää tekemättä mitään, koska "miten mä muka voisin vaikuttaa, kohta on Kiinassa ja Intiassa kaikilla oma jääkaappi ja auto ja se on sitten siinä, joten so what?", niin mitä, mitä? Jos meillä jo on ympäristöministeriö, jos yritysjohto jo vähän vihertääkin sukupolvenvaihdoksen myötä, jos maassamme huippuosataan erilaisia teknoja ja logioita, niin mikään ei siltikään aja taloudellisten realiteettien edelle. Jos ymmärretään, että viestintä on keinoista tehokkain muokkaamaan yleistä diskurssia uuteen muotoon, mutta iltapäivälehdet ovat oppineet kantansa selän takana seisovalta isoveljeltä, tai seistessään paperiyhtiöiden kainaloissa, tai kuinka kaikki kuitenkin lopulta riippuu siitä yhdestä villapaitaisesta Luontoliiton tiedottajasta, niin mitä, mitä? Typistetysti ja kärjistäen, tietenkin, joo.
"Mut älä tuu tänne kertomaan kuinka kannat kangaskassia laukussasi aina kaiken varalta, ei mua kiinnosta kun yks ihminen ei kuitenkaan voi tehdä mitään, älä tuu syyllistämään mua näennäisellä hyvyydelläsi joka ei kuitenkaan johda mihinkään.".
Kotimatkalla pysähtyessäni liikennevaloihin, kaivan kännykän laukusta ja soitan entiselle poikaystävälle. Haluan jotenkin purkaa tätä jotain, vaikka pakahdus tukehduttaa järkevän keskustelutaidon. Tiedän liian vähän, mutisen tomaattikeiton yli. Kaipaan keskustelua, mutten tiedä miten päästä alkuun. Tieto lisää tuskaa, muistuttaa mies, mutta kanavia on. Emmin silti toitottaa tietämättömyyttäni julkisella foorumilla, joka on täynnä tietäjiä.
Tärkeintä on olla onnellinen, mies jatkaa. Onnellisen ihmisen maailmassa on mieltä ja mahdollisuus, sen myötä aikaansaa. En tiedä onko ajatus enemmän minulle henkilökohtaisesti suunnattu kuin yleinen lausuma ihmisen kyvystä tehdä ylipäänsä mitään, kumpanakin sen ymmärrän. Katselen katua alaspäin matkaansa jatkavan pitkän miehen rauhallista olemusta, "törmäillään taas". Joo. Rautaportti klonksahtaa takanani, illan viileys on laskeutunut hiljaiselle sisäpihalle.
Jos ihminen ymmärtää globaalit ympäristöongelmat paremmin kuin sen mikä paikallisesti on koko ajan menossa pieleen, ja samalla kokee olevansa riittämätön vaikuttamaan niin isoon asiaan kuin ilmastonmuutos, joten jättää tekemättä mitään, koska "miten mä muka voisin vaikuttaa, kohta on Kiinassa ja Intiassa kaikilla oma jääkaappi ja auto ja se on sitten siinä, joten so what?", niin mitä, mitä? Jos meillä jo on ympäristöministeriö, jos yritysjohto jo vähän vihertääkin sukupolvenvaihdoksen myötä, jos maassamme huippuosataan erilaisia teknoja ja logioita, niin mikään ei siltikään aja taloudellisten realiteettien edelle. Jos ymmärretään, että viestintä on keinoista tehokkain muokkaamaan yleistä diskurssia uuteen muotoon, mutta iltapäivälehdet ovat oppineet kantansa selän takana seisovalta isoveljeltä, tai seistessään paperiyhtiöiden kainaloissa, tai kuinka kaikki kuitenkin lopulta riippuu siitä yhdestä villapaitaisesta Luontoliiton tiedottajasta, niin mitä, mitä? Typistetysti ja kärjistäen, tietenkin, joo.
"Mut älä tuu tänne kertomaan kuinka kannat kangaskassia laukussasi aina kaiken varalta, ei mua kiinnosta kun yks ihminen ei kuitenkaan voi tehdä mitään, älä tuu syyllistämään mua näennäisellä hyvyydelläsi joka ei kuitenkaan johda mihinkään.".
Kotimatkalla pysähtyessäni liikennevaloihin, kaivan kännykän laukusta ja soitan entiselle poikaystävälle. Haluan jotenkin purkaa tätä jotain, vaikka pakahdus tukehduttaa järkevän keskustelutaidon. Tiedän liian vähän, mutisen tomaattikeiton yli. Kaipaan keskustelua, mutten tiedä miten päästä alkuun. Tieto lisää tuskaa, muistuttaa mies, mutta kanavia on. Emmin silti toitottaa tietämättömyyttäni julkisella foorumilla, joka on täynnä tietäjiä.
Tärkeintä on olla onnellinen, mies jatkaa. Onnellisen ihmisen maailmassa on mieltä ja mahdollisuus, sen myötä aikaansaa. En tiedä onko ajatus enemmän minulle henkilökohtaisesti suunnattu kuin yleinen lausuma ihmisen kyvystä tehdä ylipäänsä mitään, kumpanakin sen ymmärrän. Katselen katua alaspäin matkaansa jatkavan pitkän miehen rauhallista olemusta, "törmäillään taas". Joo. Rautaportti klonksahtaa takanani, illan viileys on laskeutunut hiljaiselle sisäpihalle.
Kommentit
voittajan on kas! niin helppo olla tyyni ja neuvoa.
Jos puhuu suurille joukoille ja murjoo heille mielekkäitä päämääriä, ihmiset kokevat tulleensa syyllistetyiksi, ja se synnyttää korkeintaan vastareaktion. Niillä pienillä keinoilla voisi luoda vaihtoehtoja, jotka eivät ehkä aluksi näytä toistensa vastakohdilta, mutta voivat myöhemmin olla sellaisia.
Anu,
"Niillä pienillä keinoilla voisi luoda vaihtoehtoja, jotka eivät ehkä aluksi näytä toistensa vastakohdilta, mutta voivat myöhemmin olla sellaisia"
Niinpä, usein muutokseen vaaditaan omakohtainen kokemus, ei ulkoapäin naputettuja neuvoja. Tämä onkin minusta mielenkiintoinen osa koko vaikuttamisen ajatusta. Ymmärtää ensin ihmisten toimien taustalla vaikuttavat uskomusjärjestelmät ja arvot ja sitten vielä muuttaa oma sanomansa sen mukaiseksi, ujuttaa viestinsä perille melkein huomaamatta. Toisaalta, miksei oma tuputtamaton esimerkki voisi toimia myös.
Ja uskonhan minä että sillä yhdelläkin muovipussilla on merkitystä, pakko minun on, poninhäntäpäisen haihattelijan joka tuskin tulee vakuuttavasti pukeutumaan liituraitaan tulevaisuudessa.
F, niin kukapa jaksaisi vanhoja kamoja penkoa jos joka päivä syntyy uutta .)
Mikko, kenelle vain suunnattuna tuo on ajattelemisen arvoinen pointti. En minä siitä itseeni ottanut.
Kannattaa muistaa, että myös jotkut liituraitapukuiset voivat uskoa kangaskasseihin.
Usein vaikuttaa siltä, että paremman maailman puolesta puhuvat alentavat itse itsensä hörhöiksi ilman mitään syytä. Kuitenkin he voisivat kantaa valintansa ylpeydellä ja sitä kautta osoittaa, että niillä on vaikutusta. Näyttää hiljaista esimerkkiä, siis.
Minullakin on kangaskassi käsilaukussa, vaikken itseäni haihattelijaksi luokittelekaan.
kyllä tietenkin, lähinnä ajattelin että tämä olkoon minun tapani vaikuttaa, kun tuskin kipuan työurallani niin korkealle johtoportaaseen missään yrityksessä, että sitä kautta pääsisin vaikuttamaan.
Vii