lauantaina, joulukuuta 31, 2005

Uuteen vuoteen

"Hyvää uutta vuotta!" Luisun otteesta, käännän selkäni kadunkulmalle, näytän kasvoni toiselle, eroamme yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Lähden laskeutumaan kotikatua. Yksinäisyyteen, mietin, ilman konnotaatiota. En tunne yksinäisyyttä, ikävän vain, eikä sekään liity kaksi korttelia sitten tehtyyn eroon.

Ikävä on hiljaista, sitkeää kaipausta. Olen päättänyt antaa sen kulkea rinnallani niin kauan kuin ote pitää. Kapeat sormet jossain lapaluiden välissä. Välillä tunnen kuinka pyöreät sormenpäät painavat selkärangan viertä, löytäen samat kipupisteet, jotka osteopaatti paineli läpi vuosia sitten. Niihin samoihin onkaloihin olen tämänkin upottanut. Keho on mustasukkainen mielelle, ajattelen. Hellii suruja ominaan.

***
Kotona hymyilen kikatustamme Kino Engelin penkissä, ystävä kertoi saaneensa levyllisen "egyptiläistä jatsia". Uusi genre ja ajatus erikoisuudentavoittelusta hyrskyttää, "niin muistathan, se mikä soi Broken Flowersin taustalla koko leffan". En muista elokuvan musiikkia ollenkaan, kuvat vain. Hetken päästä ystävä tajuaa muistaneensa väärin "etiopialainenhan se naapuri olikin". Sama se, kikatus ja hyrinä tekevät hyvää. Havanna Blues muistuttaa matkahaaveesta, quizá en el año nuevo. Qué se venga ya!

perjantaina, joulukuuta 30, 2005

Ynnä muusta ja siitä toisesta

"Piirrä siihen vaikka ynnä muuta" ehdotti vaari kun pikkusisko kaksi ja puoli-vuosikymmentä sitten penäsi ideoita vahaliiduilla karheaan A4:seen hangattavaksi (kielenhuollon perusteos on synttärilahjatoivelistalla. Koitan, koittakaa, kestää kompurointi siihen asti).

Joka toinen päivä mietin, että tänne kirjoittaminen on hyvinkin vaarin ehdottamaa. Kirjoitan satunnaisista tapahtumista päivien virrassa, juoksutan sormia näppäimillä, piirrän elämää niin kuin se on, mutta jätän erään toisen todellisuuden uloskirjoittamatta. Sen kohina voimistuu koko ajan, kihelmöi kynsilevyjen alla kirjoittamattomuuttaan. Mietin onko tämä rehellistä tekstiä vaikka tiedän että on, amputoimattomilta osiltaan. Veloena on kirjoittanut tästä monessa eri yhteydessä, en vain löytänyt perille enää hänen tekstimetsässään, muistipolku on kasvanut umpeen siimeksen aluskasvillisuudessa. Ajatukset käsittelevät toisaalta pelon nurkkaanheittämistä, toisaalta tekstin kehollistamista (ts. en muista tarkkaa ajatusta, vain oman ymmärtämäni. Teksti elää ja on mielenkiintoista jos siihen osaa ja uskaltaa kutoa tapahtumahetkellä eletyn tunteen mukaan, sisälle tekstiin.).

Jokin tällä lasiseinäisellä foorumilla seisomisessa ujostuttaa. Oikeastaan tämän ääneen miettiminenkin. Ehkä pitäisi ottaa tänne kirjoittaminen keskittymistä edistävänä hengitysharjoituksena ennen varsinaista harjoitusta. Onhan kuitenkin ne tyhjät, yksityiset aaneloset.

torstaina, joulukuuta 29, 2005

Poni ja minä

Keikun ja huojun satulassa epämuotona kunnes rentoudun kuuntelemaan leveän selän liikkeitä allani. Poni on valpas tuulisessa säässä, metsäsissien paukutellessa tulevaa vuotta. Ystävä vierellä rauhoittaa eläintä lempeillä kuiskauksillaan ja sen käynti reipastuu mitä pidemmälle hämärään etenemme. Keinuvan käynnin lomassa puhelemme vielä kokemattomista löytöretkistä Gröönlantiin ja Kirgisian aroille. Tiputtelemme metsäpolulle ajatuksia eroista ja seinäkiipeilystä.

Kettu juoksee hämärän turvin jään poikki. Taivas on tummunut odottamaan myrskyä ja metsänlaita mukailee sitä mustallaan. Jos maan valkoinen ei olisi niin puhdas, emme näkisi eteemme valottomalla taipaleella. Kävellessäni vuorostani vierellä, poni puskee kapealla polulla lähelle, huolehtii että pysyn matkassa. Kosketan ohimennen karheaa kaulaa, sipaisen lapasella satulan viertä. Pienenä ahmitut hevoskirjamuistot tulvivat mieleen.

Tuuli yltyy loppumatkasta, sen tuntu säilyy poskissa kotiin saakka.

keskiviikkona, joulukuuta 28, 2005

Se oli pinni!

"Eihän tämä edes ollut tiukalla.." Isä paikallaan, kone jyskyttää ja pulisee taas!

Työn tuoksu ja tirolilaisasut

Tuntuu hassulta pukeutua taas hajuveteen ja korvakoruihin. Monta viikkoa on mennyt ilman kumpaakaan persoonallisuuden jatketta, mutta tänä aamuna kun valmistaudun menemään lääkärin kautta töihin, on virallisempi minä taas puettava päälle. Toisinaan suoriin housuihin pukeutuminen tympii (käytän kyllä töissä farkkujakin, eikä yhtään jakkupukua seiso kaapissa - koska siellä ne seisoivat, jos niitä olisin erehtynyt hankkimaan - asiakaskontaktin puuttuminen mahdollistaa rennomankin olemuksen), mutta ne toimivat samalla tehokkaasti työ- ja kotiminän määrittäjinä, rajapyykkinä julkisen ja yksityisen välillä. Rooleilla ja niiden riisumisella on oma vapauttava funktionsa.

Niin siis, olen töissä rahoitusalalla. Salkunhoitajat puhuvat puvusta työhaalarina, takatoimiston tytöillä sama tarkoittaa kutakuinkin aina mustia suoria housuja/farkkuja ja paitapuseroa tai siistiä neuletta (Paitapuseroitakaan en kyllä omista kahta enempää. Siskoni, joka on epämääräisten käänteiden kautta päätynyt samaan paikkaan töihin, kutsuu minua meidän toimiston hippitytöksi, kun en käytä ripsariakaan.. Asiat ovat suhteellisia, totta tosiaan.).

Muistan oman tuoksupukuni ja töihin liittyvän hajujen maailman jälleen työterveysaseman odotustilassa kun viereiselle tuolille lehahtaa istumaan jakkupuvussaan peruspankkilainen hajupilvi. Pitäisi puhua tuoksusta, sitä tämäkin etikkainen, joka kirvelee sieraimissani varmasti olisi jos sen suihkimiseen ei olisi käytetty kahta kättä. Mistä on syntynyt se harhaluulo että hajuveden tulisi tuoksua päällysvaatteiden (villapuseroiden, talvitakkien, kaulaliinojen..) läpi lähiympäristön limakalvoja riipimään? Hajuvarustelua? Oman tilan valtaamista tuoksulla? Äh, olen saanut uinua liian kauan kotona hyasintintuoksussa ja hengittää ulkoillessa merenrantaa, metsänreunaakin.

Lääkäri on kuitenkin sitä mieltä että pehmeä lasku töihin on parempi kuin kertainen rysäys, jatkaen lomaani vielä viikolla. Ensi viikolla työpäiviä ehtii tulla vain kaksi perjantaipyhän vuoksi. Hölmistyn hieman uudesta käänteestä, olin jo asennoitunut paneutumaan työmeileihin, psyykannut työkavereiden kohtaamista. Mutta ehkä hyvä näin, 3.1. olen ollut sairaslomalla päivää yli kuukauden ja töihin lähtiessä takuulla levänneempi kuin viikkoisen kesälomani jälkeen elokuussa.

Kotimatkalla piipahdan pariin aleen, kun kerrankin (kauppa)keskustassa olen ja hetken mielijohteesta päädyn ostamaan villakankaisen talvitakin. Olen kitkutellut lempitakissani, joka on ehdottoman ihana mutta myös aivan liian ohut yli viiden asteen pakkasilla, siinä toivossa että jostain eteeni ilmaantuisi kunnollinen, ts. Lämmin, kevyt, monitoiminen ja naisellinen talvitakki. Ei ole ilmaantunut vaikka olen vähän etsinytkin. En ole aivan varma takin väristä, tästä oliivinvihreästä. Melkein kirjoitan tirolinvihreästä, tämä on kieltämistä siis, en ole koskaan tuntenut omakseni segunda mano-kauppojen tirolilaisteemaisia vaatekappaleita.

Värikammo on melko varmasti peruskoulun saksankielen opettajani aiheuttamaa. Naisen olemus kavahduttaa edelleenkin kun mietin haukankatseisen, yliojennetun suoraselkäisen naisen skannaamaan käytävänvarsilla valuvia esiteinejä. Hänellä muistan ensimmäisen kerran nähneeni jotain tirolilaistyylistä päällä. Huu, muisto kaikuu korvissani edelleen, opettajan lempilausahdus "Repetitio mater studiorum est." joka kuultiin aina kun joku meistä onnettomista, pitkän saksan ranskan tai venäjän sijaan valinneista, takkusi akkusatiivi- ja datiivi-remssojensa kanssa.

Kolmeneljäsosa-pituinen takki istuu kuitenkin kauniisti ja siinä on vyö! Vyötäröttömyyttäni en ole koskaan kuvitellut hankkivani itselleni takkia vyöllä, mutta nyt surun ja muun myötä kun ruoka ja sen nieleminen on edelleen ajoittain jonkin sortin issue, on painoa pudonnut vyötärönseudultakin ja takki näyttää hyvältä. Totun kai väriinkin, taidan testata illan hämärässä tänään kun kävelen rantaan kartoittamaan jäätilanteen mahdollista hiihtoretkeä varten.

tiistaina, joulukuuta 27, 2005

Kivistävät kynsinauhat ja huomisen ajatus

Kuutioni ilmankosteus on hetkellisesti koholla pesukoneen mentyä linkouslakkoon. Omat näppivoimat eivät enää kaksien nyrkkipyykättyjen farkkujen, olohousujen, kahdeksan sukkaparin, alusvaatteiden ja muutaman paidan jäljiltä riitä kääntämään suodattimen lukkoa auki tarkastaakseni kuinka suuresta mielenilmauksesta on kysymys. Toivottavasti tähän asti mutkattoman yhteiselomme väliin olisi kammennut vain poikkiteloin asettunut pinni tai kolikko niinkuin isä ehdotti puhelimessa. Se selvinnee huomenna, levännein sormin ja rantein. Muuten tiedän missä alennusmyynneissä mankeloidun loppuviikosta.

Käsivoimia verottaa myös iltapäiväinen hiihtoretki. Napisin ystävälle turhaan väärästä voitelusta, viimevuotinen pitoteippi riitti mainiosti tämän talven ensimmäiselle lenkille. Retki oli muutenkin onnistunut. Köröttelimme suksinemme helposti julkisilla perille asti, pakasti napakasti mutta oli tyyntä. Ladut olivat hyvässä kunnossa ja vastaan- tai ohilykkijöitä ei ollut mainittavaksi asti. Syvä, tumma ja hiljainen metsä vieressä koko matkan.

Pitää koittaa suksia kuusikkoon pian uudestaan, lumi on pian vettä taas.

***
Ajatus on karannut pitkin päivää huomisessa odottavaan töihin paluuseen. Ainakin oletan paluun huomiselle, en keksi syytä miksi lääkäri haluaisi vielä venyttää lomaani, en keksi syytä miksi itse haluaisin (paitsi että niitä on miljoona - gradu, kirjoittaminen, lukeminen, ulkoilu, onnellinen elämä.., mutta lääketieteellistä siis ei kai, enää). Päästän mietteet läpi varovasti, varautuneisuus painaa niskaa ja hartioita aavistuksen verran kumaraan. Tuntuu kuin olisi pitänyt valmistautua jotenkin, en vain tiedä miten.

Huomenna ehkä tiedän, kerron sen teille sitten.

Havuja, porfavor

Aika junnaa näitä vuoden viimeisiä päiviä kuin äidin vanha huqsvarna farkkukangasta liian paksulla langalla ommellessa. Pelottaa hieman se odotusten määrä jonka olen lastannut vuodentaitteen harteille sillä ajatuksella että jotain vanhaa tippuisi kyydistä ja tekisi tilaa uusille jutuille.

***
Uusista jutuista aasinsiltaa kipsottaen tänne. Scillalta nappaamani idea postikortteilusta lähetti ensimmäisen kaiun spostini luotaimeen, lähettämäni tervehdys oli rekisteröity vastaanotetuksi. Mietin kyllä tämän sattumanvaraisen verkottumisen sisällöllisyyttä, maailmalta (ja lähempääkin) löytyisi vanhoja ystäviä muistettavaksi, mutta laiskuus hapertaa yhteyksiä. Sen sijaan että kirjoittaisin kirjeen Puolaan ja kertoisin viimeisimmät kuulumiset, lähettäisin rasiallisen aina tervetullutta salmiakkia, läiskäsenkin menemään satunnaisen ajatuksen valosta uudelle mantereelle vieraiden silmien luettavaksi. En voi olla ajattelematta tätäkin pakona tämän hetkisestä olemisesta. Kalastelen oman verkkoni ulkopuolella, mutta mihin meri antimineen siitä muuttuisi?

***
Mutta nyt ne sukset vintiltä, pakkaskeli vaatisi varmaan uudet pitoteipit pohjaan, sitä ei nyt tähän hätään ole hankittuna. Havumättäitä pitkin sitten jos ei muuten, ja alamäkeen!

maanantaina, joulukuuta 26, 2005

Kuurankukkia ja kuva-ähkyä

Huoneen maisema on aavemaisen jähmeä, kristallinen. Uralin talvi on pakottanut hylätyn kesäasunnon armoilleen, pakkanen purrut sisäänsataneen lumen kylmäksi pinnaksi huonekaluille ja peittänyt ikkunalasit hyytävällä pitsillään. Pasternakin luomat, Juri ja Lara, ovat juuri astuneet sisään viimeiseen yhteiseen pakopaikkaansa, jäätyneeseen salonkiin, jonka katossa vielä roikkuvan kruunun kristallit kimaltelevat kilpaa kylmän kanssa.

Helsingin joulupäivän pyry on lensempi, pakkanen hampaattomampi tuplalasitettujen ikkunoiden takana, mutta yhtä kaikki lumipeitteiset katot yhdessä kynttilänvalon kanssa luovat mainiot puitteet tempautua mukaan Venäjän vallankumouksen pyörteisiin katsomalla Coppolan versiota Tohtori Zivagosta. Vaikutun aluksi vähän hajamielisesti, loppua kohti tiiviimmin (huomaan hermostuvani kun en heti tajua pitkän elokuva vaatimaa dvd:n kaksipuolisuutta). Protagonistin loputon sinnikkyys taistella itselleen tavallinen, sopuisa elämä joka puolelle tunkeutuvasta yhteiskunnan järjettömyydestä huolimatta liikauttaa.

Mietin miten Serres kuvaa Luontosopimuksessa - toisessa yhteydessä tosin - yhteiskuntatieteiden ideaalia, jossa jokaisen yhteiskunnan jäsenen oletetaan paitsi tietävän koko ajan kaiken kaikista muista, niin myös olevan kiinnostunut kaikesta siitä mitä muut, yhteisön kanssajäsenet tekevät, sanovat, ajattelevat. Tämä totaalinen tietämys, läpinäkyväksi tehty informaatio tuo mukanaan totaalisen sitoutumisen ja luo edellytyksen ihanteellisen tiiviille yhteiskunnalle, jota ulkopuolinen uhka ei horjuta. Samalla tiedolla sitouttaminen riistää yksilöltä vapauden valittuun tietämättömyyteen, suhteelliseen välinpitämättömyyteen naapurin tekemisistä suhteessa omiinsa, anastaa jäseniltään sen tilan, jonka suojissa ylläpitää (henkistä) elämää, liikuttua yksityisesti, kehittää ja luoda, vapaasti. Tarinassa Tohtori Zivagon kirjoittamat 'pöyristyttävän yksityiset' runot ovat uhka uudelle tasa-arvon aatteeseen perustavalle yhteiskuntajärjestykselle.

Asiat vyyhteytyvät. Jossain toisessa vaiheessa olisin katsonut elokuvaa kauniina tarinana, jossa rakkaus on yhtä polttavaa kuin ystävyyden merkiksi kumottu vodkaryyppy pakkasen kylmettämissä keuhkoissa, mutta nyt ajankohtaisten lukukokemusten pohjalta ajatus kulkee ihan toisia ratoja.

***
Tämä joulu on ollut varsin visuaalinen. Aatonaattona Sumuisten vuorten gorillat, aattona kolme tuntia kuninkaanpaluuta, joulupäivän kuluessa telkkarin tarjontaa taustalla ja pääasiana, illalla kotona Dr Zhivago tietokoneelta ja tänään tapanina järkyttävä tsunami-dokkari, useammat tv-uutiset ja vielä Kotikatsomon Varpuset.

Alunperin oli tarkoitus mennä tänään leffaan, mutta ystävä halusi välttämättä nähdä tsunamikauhun vielä kertalleen ja lopulta jumituimme juttelemaan. Elokuva ei olisi kai enää 'tuntunutkaan missään' viikonlopun leffaputken ja muun tuijottelun jälkeen. Mentaali telkkarittomuus (fyysisestihän toosa vielä seisoo jalustallaan) on selvästi herkistänyt kuvatulvalle, pää on hitaampi, mieli mössöinen. Vaikka kyllähän katsomisen kautta pääsee karkuunkin, mitä muutakaan joulunalus dvd-varustelu oli kuin juuri sitä, pyhien ja niihin liittyvien kipupisteiden pakoa.

No huomenna asunnossani kajastaa vain läppärin vieno sini, eikä sekään koko päivää. Sovimme hiihtolenkistä Paloheinässä, tämän talven ensimmäisestä.

perjantaina, joulukuuta 23, 2005

Jasmiiniteen ääreltä - hyppelehtien

En millään malttaisi kirjoittaa kun olisi niin paljon mielenkiintoista luettavaakin, Michel Serresin Luontosopimus esimerkiksi, se on ollut aluillaan Koko-teatterin samannimisen näytelmän näkemisestä asti. Serresin ajatukset ovat tiiviitä, osa suhahtaa sujuvasti ohi (epäilen filosofisen lukutaidon olevan jotenkin samalla lailla persoonakohtaista niinkuin matemaattinen tai kielellinen lahjakkuus ovat -varmasti silti jossain määrin kehitettävissäkin), mutta en anna sen häiritä, uskon ymmärtäväni kokonaisuuden ja osan osista, vähintäänkin voimakkaan tunnesidonnaisesti.

..Enkä kuitenkaan malta olla kirjoittamattakaan. Sairaslomani kaikkine perhepiirin purkuineen ja parkuineen on tehnyt tehtävänsä ainakin tässä kohtaa. Kirjoitan päivittäin ja mikä parasta, olen täydellisen irti työmaailmasta.

Koitin kohti sisäistä rauhaa lihaksia väsyttämällä (linkin takainen kuvastaa hyvin sitä sisäistä vääntymisen yrityksen määrää mikä harjoitusta tehdessä välillä on voimakkaasti läsnä, enemmän kuin oikeaoppinen hengitys, esim) paradoksisti kiiruhtaessani, miettiä sitä fyysistä tilaa, jossa töitä teen ja miltä työnteko tuntui, joskus silloin kauan sitten marraskuussa. Olen tiedostamatta häivyttänyt työnteon maisemaa mielestäni aika tehokkaasti. Sain hakea hetken muistirekisteristä kuullakseni työnteon ääninä, niin ihmisten kuin koneiden. Ja miltä kopiopaperivuorten pölyttämä ja automaattikahvin säestämä huoneilma tuoksuu? Mieli on tyhjä. (Ihanaa!)

Kyllä se sitten taas muistuu, 28.päivä, kun tartun Alvar Aallon suunnitelemaan hissihytin ovenkahvaan ja nousen kuilussa (miten tämä kuulostaa niin nurinkuriselta, kuilua luisutaan alaspäin, mutta eikö siinä pidä voida noustakin?) seitsemänteen kerrokseen.

Mutta miten minä tähän nyt päädyin, työpaikan hissiaulaan seisomaan? Ajatus hyppelehtii. Olen iloinen, varovasti, vaikka välillä sisäisesti tuntuu että uskaltaisin enempäänkin iloon. Kirjoittaminen on ihanaa. Lukeminen on ihanaa. Ja pianomusiikki.

Kuunnelkaa jotain kaunista, jokainen makunne mukaan. Lähden auttamaan isää ruokaostoksissa.

torstaina, joulukuuta 22, 2005

Santa Sencillez

Välillä, tiedättehän, jokin napsahtaa. Pieniä loksahduksia näkymätömissä nikamissa.

Iltainen puhelu ystävälle (ollaanhanme?) auttoi eteenpäin ymmärryksen kinttupolulla, sain keskustelusta välähdyksen että voin olla vihainenkin, että se on ihan okei ja että se voi jopa olla vapauttavaa tässä karusellissa josta yksi kyytiläinen kerrallaan kiepsahtaa omaan suuntaansa. Pyhä yksinkertaisuus, näin juuri, ja pidän itseäni tunneälyisenä oliona.

Mitään suuria purkauksia ei ole odotettavissa, mutta että tajuan hermostua (ja puhkua olon ulos samantien) jos jokin keskustelussa tökkii, masentumisen sijaan. Haa, samantien tekisi mieli harjoitella, tanssipartneri vaan puuttuu.

Päivä on ollut hyväntuulinen henk.koht. suuttumis-sensaatiosta lähtien, siedin jouluruuhkaakin sen verran että sain hankittua Sormusten herrat joulunpyhiä lyhentämään. Alkaa näyttää siltä että triomme, Daddy and the separated sisters, selviää tästäkin joulusta.

keskiviikkona, joulukuuta 21, 2005

Seisokki

Huomioin vasta hetki sitten että tänään olemme talven laella, klikattuani itseni sanoihin. Muistan ohuesti unisen mietteen nopeasta hämärästä aiemmin iltapäivällä, kun kääriydyin päiväunille. No, huomenna se on jo hitaampi, hämärä.

Keho on sitonut itseensä tiukasti osan joulukuun tunnemankelista. Huomaan sen joka ilta ennen nukahtamista ja herätessä, kasvolihakset ovat kireät, hellät puolustuspurennasta. Mistään varsinaisesta rentoutumisesta ei voinut puhua myöskään maatessani tunti sitten joogatunnin päätteeksi pimennetyn lämpimän salin lattialla kehoani kuunnellen. Otsasta lähtien, silmäluomet, posket, leuka, jäykkää, värisevää massaa. Surumaski.

Voikohan unohtunutta hymyä harjoittaa? Voisin ainakin kokeilla. Johnstonen Impron opein, selkä peiliin päin otan ilkikurisimman virneen minkä osaan tai sydämellisimmän hymyn jonka koskaan olen kenellekään suonut ja käännän kasvot peiliin päin. Keith Johnstonen mukaan maskin pitäisi alkaa elää kuin itsestään, kummuten kantajastaan. Kirjassa esimerkit ovat paikoin enemmän kuin jännitäviä, maestro kertoo kuinka oppilaasta riippumatta tietyt naamiot herättävät eloon aina samankaltaisia hahmoja, naamion kantajat ovat maskinsa hallussa, "..they become possessed".

Saan kyllä jo hymyntapaisen taiottua ilman harjoitustakin. Riittää että tepastelen huoneen poikki vihreän ryöpyn alta, teen sitä käytännössä koko ajan kun tässä asunnossa kaikki on kolmen askeleen päässä.

Joogatunnin päätteeksi kiersin vielä Lippupalvelun kautta hakemassa liput flamencofestareille. Kerro minulle sade-teoksen teemat tuntuivat ajankohtaisilta, vien siskon Savoyhin helmikuussa.

Tein tänään kaiken listaltani kirjastossakäyntiä lukuunottamatta. Vielä lasillinen magnesiumia unentuloon ja toive jonnekin unienvartijalle ettei tänä yönä tarvitsisi herätä kolmelta pyörimään.

Lehtivihreää

Tänään etsin vihreän kruunun kattolampun koukkuun hankkimaani teräsamppeliin.

Olen haaveillut viheriöivästä kattokruunusta melkein vuoden päivät, mutta asioiden etenemiseen tarvitaan toisinaan lisää asioita, niitä joita puolestaan vaimentaa tai laittaa sivuun kunnes eivät enää satuta käsiteltäessä, niiden tilalla voi häärätä valmiiksi aikaisempia.

Luon nahkaani kodin uudelleenjärjestelyllä. Television on lähdettävä, musta laatikko on ollut hiljaa melkein koko ajan viime vuoden marraskuun muutosta lähtien, olen vieraantunut sen sähköisestä sanomasta. Jos joskus olen kiinnittänyt huomioni johonkin ohjelmatietoon, niin kanavana on yleensä ollut Ylen Teema, mutta sen kieleen puheradioni ei taivu.

Enkä taivu minäkään tähän digidigidägädägään. Maksaisin mieluummin kohtuullisen summan, jos voisin lastata netistä katseluoikeiden kiinnostavaan dokkariin tai leffaan omalle koneelleni ja hämmentyä vieraista kulttuureista tai lumoutua satumaisista tarinoista juuri silloin kun hämmennykselle tai lumoukselle on tilausta (Joo olen kuullut että jotkut jo leffoja.., en ole kokenut skypehypeäkään vielä. Blogataan nyt rauhassa hetki ja katsotaan sitten keväämmällä, tässä niin kiire ole.). Television tilalle tulee myös jotakin vihreää, puoliksi varjossa viihtyvää, tai lipasto, tai molemmat!

Pian, kunhan joulusta selviän (kunhan saan elettyä riipivät pyhäpäivät joita niin usein aikaisemminkin olen paennut milloin saareen ystävän kanssa, milloin ulkomaille) käärin myös paketistaan Taidelainaamosta viime viikolla tekemäni löydön. Johanna Kiivaskosken teoksen "Jalot ratsut". Syvissä kirsikkapuun tummissa kehyksissä vaalealla taustalla kiinanlaikkuköynnöksen oksa jonka kahdella lehdellä askeltavat lehtiin leikellyt jalot ratsut, pyöreäperäiset, mielessäni ne korskuvat Mongolian aroilla. Maksan vielä paketissa odottavasta mielenylentäjästä kuukausivuokraa ja jos pysyn tasaerissä (mikä on oletettavaa, en odota suuria rahalähetyksiä salaisilta tai muiltakaan tahoilta lähiaikoina) niin lehtivihreänsä hiljalleen kadottava kauneus on minun 22:n kuukauden kuluttua. Juuri työn katoavaisuudessa piilee osa sen viehätysvoimasta - tai sitten vain haluan harjaantua luopumisen teemassa. Vem vet, tämä objekti saa minut onnelliseksi, ja hyvä niin.

Eilen ikäväspäissäni mietin myös miten järjestää 30v-illalliset noin kymmenelle hengelle 22 neliön uunittomassa yksiössäni. Ehkä kirjoitan kutsuihin reseptin, jokaiseen erilaisen, vieraalleen sopivan ja pöytä kattuu kuin itsestään.. Sänky pitää varmaan nostaa seinälle ja pöydät järjestää halkomaan huonetta viistosti nurkasta nurkkaan. Tähän palaan varmasti vielä, nyt on mentävä, ystävä odottaa lounasseuraa!

maanantaina, joulukuuta 19, 2005

Tällekin otsikkoko?

Eilinen kirjeen kirjoittaminen tahri oikean käden sormenpäät vihreään musteeseen. Nyt nämä vihreät muiden rinnalla odottavat aivoista käskyä aloittaa tanssi.

Posting/Create. Sormenpäiden tanssilattialle piirtyy vain näennäisiä kuvioita.

"Tämän joulun trendi on istuttaa hyasintit sipulit näkyvissä, kertoo myyjä tunnelin kukassa..", "Ikkunalaudallani keimailee kolme muotitietoista sinttiä..", "Vanhan joulumyyjäisissä...", "Lähetän sinulle valoa ja voimaa.."

Loputtomiin samanlaista kissanpolkkaa.

Mulle kaikki heti nyt, haluan vapaaksi!

Hengittää/ kirjoittaa/ hengittää/ kirjoittaa/ hengittää.

sunnuntaina, joulukuuta 18, 2005

Vuoden muodosta

Teatteriliput on varattu ennen tätä penseää ajanlaskua ennen ja jälkeen eron. Siksi istumme tänä lauantaina vierekkäin katsomossa osaamatta oikein aloittaa tätä erillään-yhdessäoloa. Pärjäily-kysymykset nostavat veden silmiin, mutta näytöksen alkaessa rentoudun ainakin hetkittäin. En voi sanoa varmasti kumpi vaikuttaa enemmän loppufiilikseen katsotusta, uusi tilanne miehen kanssa vai näytelmän sanomattomuus. En kuitenkaan syty Hotakaisen Punahukasta ollenkaan siinä määrin kuin minä sitä on mainostettu.

Teatterissakäynti on virkistävää, näyttelijöiden keskinäisen ja yleisön välisen kontaktin luominen ja saaminen viehättävät aina yhtä lailla, oli sitten kyseessä innostava tai laimeampi teos. Pitäisi käydä useammin, loppuunmyydyt näytökset vaan ovat isossa ristiriidassa hetken mielijohteesta-aloitteellisuuteni kanssa.

Vaikka kylmä saa leuat kalisemaan niin, ettei puhe hetkeen teatterin lämpimästä sisäilmasta ulkoutuessa luonnistu, voi siitä eroahdistuksen hetkeksi helpottaessa iloitakin (tällä hetkellä omia fiiliksiä voi tosin vain olettaa, näennäisen tyyni pinta pirskahtaa miten tahtoo, sänkyä auki pedatessa viimeksi). Pakkaselta suojaamaan puetut vaatekerrokset pehmentävät halausta niin että väkisinkin on likistettävä enemmän, varvistettava posken iholle, viestiäkseen kaiken sen mikä muuten tuntuu tulevan kummana mutinana ulos suusta.

Tunteen tasolla kyseenalaistan tämän eron koko ajan kun katseemme kohtaavat, mutta järki rypistää kulmia ja saa kasvolihasten kautta ymmärtämään, muistamaan, sen oikeaksi.

Tyrskyn pari ensimmäistä korttelia kotiinpäin kävellessä, mutta sisällä olo on jo melkein seesteinen. Väsynyt tietysti, mutta onnellinen ja vähän ihmetyksissäkin siitä miten elämme eteenpäin tätä eroa. Ettei kaiken tarvitsekaan loppua veitsellä leikaten vaan jatkumme toistemme elämissä tästä eteenkinpäin.

***
Muutan aikakäsitystäni päivittäin, tänään kiepun spiraalia, täyttä ympyrää ei ajassa kai ole mahdollista matkustaa. Palaamme ensimmäiseen iltaan, lähes tasan vuosi sitten istuttuun, ihastuttuun. Samassa pöydässä, samaa viiniä, saman isännän tarjoilemana. Emme silti palaa samaan pisteeseen, minä olen eri, mieskin. Myös pöydän yli vastakkaiseen suuntaan ojennetut, omistajilleen palautetut kirjat kumoavat toisinnon.

perjantaina, joulukuuta 16, 2005

Kulunutta

Nukuttuani yön, aamupäiväunetkin, herään mieli suht tyynenä. Sukellan kuitenkin varmuuden vuoksi musikaaliin, välttelen keskipäivän keinuvaa oloa. Musikaalit ovat purppuraisia saduntapaisia, hattaraista unen jatketta; kieputaan lampputolpan ympäri, juostaan tuoleja kumoon ja lauletaan keuhkojen täydeltä pienimmästäkin oikusta. Tähän oloon ei tepsisi mikään todellisempi.

Hetken mielijohteesta aikaisemmin viikolla kirjastosta lainattu My Fair Lady on kuitenkin pitkäveteistä katsottavaa. Eliza Doolittlen kirkuna, päätön, tahdoton tempoilu professori Higginsin, vanhakantaisen poikamiehen, käskytettävänä rasittaa silmiä ja korvia. En jaksa innostua edes hattaramaisista hevoskilpailu- ja tanssiaiskohtauksista.

Sanat ovat parempaa seuraa, kirjoitetun tekstin volyymi säätyy itsestään mielialan mukaan, sitä paitsi haluan ehtiä Johnstonen Impron loppuun huomiseksi, kirja on vielä lainassa mieheltä.

***
Joulukaktukseni on kolmen päivän odotuksen jälkeen aukaissut ensimmäiset nuppunsa. Sängyllä maaten näen nuput ja niiden takana, vastakkaisen talon katonharjan yllä palan sinertävän harmaata taivasta. Sen väristä päättelen ulkona pakastavan hennosti.

Tänään ei ole ulkoilupäivä. En saa syödyksi eikä kylmään astuminen voimitta houkuta. Oikeastaan jokainen liike heilauttaa vatsan ja rinnan väliä jojottavaa kipua. Tuen läppäriä alavatsaa ja reisiä vasten, kirjain kirjaimelta kulutan aikaa.

Sisko on tulossa töistä käymään, pyydän tuomaan pinaattikeittoa, ehdoin tahdoin on turha oloaan pahentaa (ts. pinaattikeitto on hyvää, kouluruokaloissa pilatusta maineestaan huolimatta). Mitenköhän sisko suhtautuu, emme ole puhuneet viikolla kunnolla kertaakaan enkä ole kertonut omastani vielä. Hänen yllätyserostaan, kahdeksan vuoden jälkeen naimisiin ja räiskis, kahden aviokuukauden jälkeen ero, ei siitä en edelleenkään kirjoita tätä enempää.

***
Eilen kirjoitin että aika venyy ja kiertyy. Myöhemmin mietin että se on enneminkin sykäyksittäistä: hetki sitten tyrskähdin jollekin menetetylle, syk*, taas tyynempi, iloinenkin, ystävän ajatuksia puhelimessa kuunnellessani, syk*, jo taas puristus nousee kun ajatus lipsuu johonkin miehen sanomaan ja karkaa eteenpäin tulevaan joka on elettävä erillään.

Käsitteet tässä sekoittuvat, aika ja tunteet, kun molempia on hetkellisesti liikaa.

torstaina, joulukuuta 15, 2005

Viiveellä, koko ajan

Päivät harppovat, yöt venyvät pituutta.

Aika venyy ja kiertyy.
Ajateltavaa sataa tasaisesti, päättäväisesti, niinkuin pumpulin kevyt pakkaslumi sataa tuulettomalla säällä, laskeutuu peittämään odottavan takinkaulusta, puiston porraskaidetta, kylmettynyttä nurmikkoa. Koko ajan uutta. Hyviä ajatuksia, oivaltavia, surullisia, vääjäämättömyydessään ja selkeydessään lohduttomilta tuntuvia. Pohjimmiltaan kauniita ja syvästi lohduttavia kuitenkin, pysyäkseni ristiriidoissa itseni kanssa.

Eilen piti kirjoittaa aiheesta perturbatio anxifera et depressiva mixta. Niin lukee sairaslomaa jatkavassa lääkärintodistuksessa, joka kirjoitettiin työnantajalle eteenpäin toimitettavaksi.

Mutta tänään, pitkän illan, nukkumattoman yön ja pidemmän aamun jälkeen elän jo seuraavaa,

rakkauden loputonta teemaa. (Voi rakas kuinka sinua rakastan.)

Tai oikeastaan elän rakkauden tiivistymää, joka tänä aamuna sovitun johdosta valuu silmäkulmista ja turisee nenästä (ts. hetki oli kaunis vaikka kuvaus ontuu, ja sitten toisaalta, keittiönpöydän ääressä eivät teetä juoneetkaan jumalhahmot vaan kaksi hämmentynyttä, inhimillistä kokonaisuutta, kaksi paikoiltaan poisnaksautettua puolikasta).

Elämä on kummallinen sekamelska oikeita tunteita väärässä ajassa, väärää olemista oikean ihmisen kanssa. En mitenkään pystyisi tässä käymään niitä keskusteluja joihin epäsuorasti ja lukijalta epäkohteliaasti peitellen viittaan, siksi tämän postin kirjoittaminen on oikeastaan vain yhdenlaista nenänniistämistä, oman olon purkua (parkuakin ju-huu).

Tiedän että tästäkin selvitään, rakkaus ei lopu tai katoa, jatkuu vain eri muodossa, niin sanovat ja haluan uskoa.

Aika venyy, matelee.

Tulisi se seuraava aamu ja hyasintin tuoksu. Ja yksi hyvin nukuttu yö.

04:08

en halua oppia

uusia kasvoja
kulmien kaarta otsan uurretta naurua silmänurkissa
uutta suuta
uusia sormenpäitä

en jaksa

rakastan näitä

***

ero erossa erosta eroon

***

rakastan rakastat rakastavat
raskasta

***

uni ei tule
tai jos, niin ohuena
kietoo hiostavaan huntuunsa

hiukset suhrussa kämmenet märkinä
loputon yö

***

tiistaina, joulukuuta 13, 2005

Venynyt oivallus

Muisti nosti aamulla mieleen herätessä keskustelun pätkän jonkin ajan takaa.

Valittelin sillä hetkellä lukemani kirjan surullista tunnelmaa, taisi olla Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, tai pikemminkin valitukseni kohdistui suru-teeman jatkuvuuteen joka elämänalueella, enteilin kai tätä, tuolloin tulevaa sairaslomaa. Miehen reipas ratkaisukeskeinen kommentti oli, että vaihtaisin valittelun sijaan iloiseen kirjallisuuteen - pohti tosin samaan hengenvetoon, että mitähän semmoinen kirjallisuus oikeastaan on. Mieleen ei tullut yhtään pelkästään adjektiivilla "iloinen" kuvattavaa teosta.

Kai niitäkin on, mutta ymmärsin ajatuksen suunnan. Lukea kirjoja joista tulee hyvälle tuulelle, jotka saavat nauramaan. Kirjoja, jotka lukukokemuksina ovat sielua eheyttäviä, virkistäviä, punan poskille nostattavia. Omaa hyllyä voin aina ravata uudelleen, mutta olisi mielenkiintoista kuulla teidän (hups, rohkenen monikkoon) lemppareista, kovan paikan yli kannattaneista kovakantisista. Ehdotuksia? Ehdotuksia!

***
Eilinen postaus raastinrauta-kohtaamisesta nykytaiteen kanssa on muutama metri väärään suuntaan pitkäksi venyneen iloisuuden etsinnän oivalluksen tiellä.

***
Ilmoitusasiana: Kaivopuiston rannassa oli kevät, jatkuu vielä noin tunnin ajan, kannattaa mennä siristelemään jos vain suinkin ehditte!

maanantaina, joulukuuta 12, 2005

Hajanaista Tampereelta

Muutin vähän edellisen postauksen otsikkoa (ent. Tanssitaan!) koska se rupesi kuulostamaan turhan maaniselta. Pyyntö on enemmän minua. Ja vaikka flamencoa tanssin yksinkin, niin tangoa, argentiinalaista ja kotimaista, lavavalssia, foxia, rockia, salsaa...!

***
Kävin viikonloppuna Tampereella. Kaupungissa on jotain hassua, hämäläisen lempeää hitautta. Ystävä kertoi Helsingistä Tampereelle vuosia sitten muuttaneen isänsä edelleen kiroavan paikallisten hidasta liikkeellelähtöä liikennevalojen vaihtuessa. Keltaisella ei kaasutella niinkuin pääkaupungissa vaan valo vaihtuu rauhassa vihreäksi ennen kuin muutokseen reagoidaan kytkimen nostolla. "Eisevväliä" opettivat pohjoisesta kaupunkiin muuttaneet, jo tamperelaistuneet serkkuni mentaalista hokemaa hekotusten saattelemana.

Lauantai meni leipoessa ja askarrellessa tädin keittiönpöydän ääressä, mutta sunnuntaina ehdimme kiertämään pari valokuvanäyttelyä, suuntasimme Vapriikkiin Backlight 05 valokuvatriennaalia katsomaan, mutta katsoimme myös tämän ja kiersimme kenkämuseossa (josta löysin 1920-luvun vitriinistä monta ihanaa kenkäparia! Niitä pidempivarsisia, nyöritettäviä joissa nilkka on siro ja askel kevyt, naisellisesti katukivetyksellä kopiseva - todellisuudessa on varmasti vaatinut hermoja veivata kapeita kengännauhoja auki ja kiinni, puhumattakaan kylmästä kivistävistä varpaista, siroon pyöreäkärkiseen malliin tuskin mahtui lampaanvillaista sukkaa, mutta jäin silti haaveilemaan..).

Backlight 05:stä, niinkuin niin monesta muustakin näyttelystä aikaisemmin, jäi mieleen osaan töistä piilotettu, toisista suoraan silmille hyppäävä väkivalta. Usein sen ohittaa kohdalla kavahtaen ja seuraavan kuvaryhmään mennessä unohtaen, mutta tällä kertaa satuimme kiertämään erään saleista niin, että ensimmäisenä, kulman takaa ennen kuin kunnolla ehdin tajuta mitä suurennettu valokuva esitti, seisahduin katsomaan yksityiskohtaista värivalokuvaa pienen tytön ympärileikkauksesta.

Kuvan väkivaltaisuus oli hyvin fyysistä. Viillon aie, paljas iho, asento saivat reagoimaan voimakkaasti, en pystynyt käymään muita saman sarjan kuvia läpi. Kiersin näyttelytilaa hajamielisenä miettien onko minulla oikeutta reaktiooni? Kyse on valokuvasta, jonka katsomisesta olen maksanut pääsymaksun, valinnut etuoikeutetusti vaikutuksen lähteeni. Kuvan kasvoton tyttö, edes leikkausta suorittaneet naiset eivät saaneet valinnan mahdollisuutta.

Triennaali on otsikoitu välittämään "koskettavaa tavoittamatonta", esimerkiksi kulttuuriin sidottuja perinteitä. Ymmärrän taiteen funktion tiedon, tunteen, kokemuksen välittäjänä. Parhaimmillaan taide-elämys on eheyttävä kokemus uutta, sisäistä ja ympäristöön sidottua näkökulmaa laajentava (en kieltämättä ehkä ollut oikeassa mielentilassa näin raadolliseen perspektiivin vaihtoon). Mutta rittääkö tiedon rekisteröinti tässä kohtaa, tai minkään muunkaan teoksen kohdalla, jolla kuvataan uskonnolliseen perinteeseen hunnutettua yksityisyyden tai ihmisoikeusloukkausta? En osaa vastata tähän.

Syksyn Rakkautta ja Anarkiaa-festareilla näytettiin muistaakseni leffaa aiheeseen liittyen, kertoi ympärileikkausta vastustavasta afrikkalaisesta naisesta joka vaaransi perheensä ja erityisesti tyttölapsiensa tulevaisuuden kieltämällä heidän ympärileikkauksensa. En muista elokuvan nimeä, olisi mielenkiintoista nähdä se tämän herätteen jälkeen.

Jindrich Streitin pakolaisleirikuvat olivat katsojalleen lempeämpiä, Pirjo Honkasalon palkitusta tuttuja.

***
Ääh, luisun taas melancholian puolelle vaikka juuri peräsin iloa. Katkonaista, sekavaa, väkinäistäkin. Huomaan kirjoittavani kaikesta muusta kuin mitä todella ajattelen ja tunnen tällä hetkellä.

On kuitenkin jo myöhä. Huomenna, ehkä.



Vie minut tanssimaan!

tanssitaan niin että pyörryttää ja jaloissa kipunoi!

iloa! vaadin saada iloa

riehakasta, hikistä, loputtomiin jatkuvaa
lanteissa ja ranteissa kivistävää pyöritystä
ylvästä ryhtiä keskittyneitä katseita viipyviä käsivarsia
koputusta taputusta rytmisiä taukoja

ääntä! tähän kirottuun suruntäyttämään hiljaisuuteen

torstaina, joulukuuta 08, 2005

Varpaillaan

Selailin tänään Aki Salmelan Leikitäänkö kotia-runokokoelmaa Akateemisessa. Eräs runoista, jonka nimen muistan luultavasti väärin ("Kirjoitus marginaalissa" voisi olla aika lähellä oikeaa), tuntui pukevan sanoiksi ainakin osan niistä ristiriitaisista surusyyllisyydenpelkoymmärryshuolirakkaus-ajatuksista joita itse en saa muotoiltua rakkaalle ihmiselle tämän vaikeaa tilannetta myötäeläessäni.

Runo käsittelee elämän hienovaraisia sattumia ja avoimia vastauksia jotka eivät sulkeudu. Kysyminen ei yksin riitä, on elettävä eteenpäin, ehkä korkeintaan suljettava kysymyksiä pois (?). Luin runon useaan otteeseen, mutta tätä kirjoittaessani en siteeraa sanaparia enempää oikeasta tekstistä, ajatukset ovat omiani, huteran muistini heijastumia. En vielä raaskinut ostaa kirjaa itselleni vaikka Salmelan edellistä tekeekin mieli aika ajoin (runot ovat mieliteko siinä missä suklaakin, ehdottomasti).

Kierrätän toisen ajatuksia koska omani tulevat liian läheltä, liian tutuin sanoin. Niille on suojakilvet olemassa, valmiina muurin kylkeä vasten nojaamassa vaaran, ts. tyrkyttävien, jankuttavien, vaativien, isosiskon ajatusten eteen nostettaviksi.

Sipsutan asian ympärillä niinkuin parhaiten taidan. Kuuntelen, pidätän hengitystäni, jännitän seuraavaa vastausta kuin kyseessä olisi miljoonapotti ja itse tiedän minkä vaihtoehdon valita, mutten voi sitä yleisöstä huutaa. Enkä tietenkään tiedä. Beessä ja ceessä on molemmissa puolensa, mutta deetäkään ei voi täysin sulkea pois.

Oikeassa elämässä, tässä, ei studion kello tikitä, peli ei katkea väärään valintaan, mutta puntaroitava on, valittavakin lopulta, jatkaakseen. Tulevan, eheämmän elämän kannalta ylihypityillä knoppikysymyksillä on merkitystä. Seuraavassa visassa samat detaljit kysytään vain uusin sanankääntein.

Yritän aineellistaa rakkauden ja ymmäryksen kädestä käteen ojennettavaksi, "ota tämä rakkaus, jotta tietäisit", huokua yli joka halauksella.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

Lisää näitä päiviä

Metrossa matkalla itään näytän hymylleni vaunun ikkunasta avautuvaa harmaata maisemaa, hienotunteisesti sitä viereisen penkkiryhmän pariskunnalta piilotellen. Vieruspenkin mies on juuri saanut tekstiviestillä tiedon tutusta illan juhlissa linnassa, "Saaralla on pinkki puku päällä, soittavat siinä ja siinä salongissa.." ja tivaa nyt puolisoltaan mikä se semmoinen pinkki on, "kovalla peellä"? "Joku värihän se on mutta mimmonen?"

Siinä hetkessä kysymys tuntuu hymyyn asti huvittavalta, mutta muistuessaan mieleen myöhemmin iltapäivällä kertoo myös jotain keskeistä vähässä valossa elämisestä. Kotimatkalla, kaksi tuntia Uutelan rantoja kierrettyämme, muuttuu maisema hetkeksi mustavalkoiseksi, laskeutuva hämärä imee itseensä voimattomat värit tien reunakastaleiden nurmipeitteistä ja likaisten autojen kyljistä. Metron sukeltaessa Herttoniemen asemalle mies miettii ääneen miten afrikkalaisen kävisi, jos hänet yhtäkkiä vetäistäisiin tämän pimeyden keskelle.

Omaan mantereella oleskeluunsa liittyvät muistot paikallisten kirjavista asuista, auringon kanssa kilpaa hehkuvista väreistä ja kuvioista tuntuvat istuvan kovin huonosti siihen harmaaseen, jonka halki oranssi mato meitä kiidättää. Toisaalta eteläisen pallonpuoliskon polttava valo oli myös imenyt itseensä ne vaatimattomammat värisävyt joita valkoinen mies kantoi yllään, beigen värisissä maastohousuissa, vaaleissa hiuksissa, ihollaan. Pinkin problematiikka tuntuu tässä valossa, tai valon ja värien puutteessa ihan ymmärrettävältä.

***
Mies on ottanut asiakseen vahtia päiväohjelmaani nyt kun olen toipilas, ulkoilua päivittäin ja riittävästi lepoa. Itsenäisyyspyhän suoma vapaapäivä salli tutkimusmatkan kotirantoja pidemmälle, joten suuntasimme metrolla Vuosaareen ja siitä jalan Uutelan luontopoluille. Idän pääteasema oli molemmille uusi kokemus vaikka itäinen Helsinki muuten on tuttua seutua. Rantaanpäin metrolta suunnistaessamme tuli viimeisimmän Kuukausiliitteen mainostama Cirrus-tornin miljoonakämppä väkisinkin nähtyä.

Puolivalmis tornitalo jökötti kauppakeskuksen nurkalla kuin vuoroaan odottaen, yksinäisenä jättiläisenä yhden tornin jonossa. Monumentaalisen joulukalenterin tähän mennessä valmiiksipinotut 17 kerrosta oli numeroitu isoin punaisin numeroin. Ei voinut olla ajattelematta poksahtamiseen asti puhellettua saippuakuplaa kun mietti itsensä asumaan neljännen kerroksen kulmahuoneistoon, aikatauluttamaan aamunsa alla suhahtavien metrojen mukaan ja juomaan kahvinsa kauppakeskuksen katonharjaa katsellen, kolmekymppinen lainakirja piirongin laatikossa piilossa.

Tuttu meri odotti meitä tuulisessa habituksessaan Aurinkolahden kummatunnelmaisen kortteliston läpi kuljettuamme. Kumma siksi, etten 70-80-luvun tasapäistäneessä lähiössä itse kasvaneena osannut päättää miksi seutua kutsua. Viiden minuutin kävelymatkalla olimme ohittaneet koko kirjon kaakeloiduista kaupungin vuokrataloista rantabulevardin pärjääjäkerrostaloihin, joiden lasitetut, lämmitetyt parvekkeet on sisustettu vuoroin sisätiloiksi, vuoroin pienpuutarhoiksi rottinkisine sohvakalustoineen ja minipuineen.

Mäntymetsäisillä kallioilla liukastelu sai kuitenkin unohtamaan uudisasuntojen aiheuttaman ihmetyksen, meren vieressä kävellessä oli helppo hengittää. Kotona lenkin jälkeen kömmin peiton alle päiväunille ja heräsin onnellisena. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta nukahtamisongelmaisen ja muutenkin unihäiriöisen syksyn jälkeen levollisena herääminen on pieni liputuksen aihe.

Pukuloisto jäi tänä itsenäisyyspäivänä väliin, mutta tuli korvattua koruttomalla mutta lämmöllä valmistetulla illallisella; maa-artisokka-palsternakkakeittoa, hymyilyttävän hyvää "ekakerta"pastaa ja punaviiniä.

"Tarvitset lisää näitä päiviä." sanoi mies mietteliäästi portviinilasillisen takaa kun istuimme ruokaa sulatellen ajatuksissamme olohuoneessa kynttilänvaloon tuijottaen. Tarkoittaen tietysti ensisijaisesti reippailua ulkoilmassa ja päiväunia. Niin, ei vastaansanomista.

maanantaina, joulukuuta 05, 2005

Kaapin päältä löytynyt muisto

Oma koti näyttää vähän vieraalta keskipäivän hämärässä, valon tai sen heijastuman voi vain kuvitella näkevänsä kattopeltien ohuessa lumipeitteessä, kynttilät palavat ikkunalaudalla koko päivän. Koti myös kuulostaa vieraalta, naapurin huonokuuloinen eläköitynyt rouva biologi huudattaa yleisradion uutisia parin tunnin välein. Taloon muuttaessani seinänaapurin vaihtumisesta huolestunut rouva ilahtui, kun kuuli opiskelijan statuksestani. Naapuruus turvallistui saman tien jaetun kokemuksen, akateemisen tutkinnon myötä. Omani tietysti eri alalta ja edelleen keskeneräinen, mutta se ei ollut samalla lailla merkitysellistä.

Jään kuuntelemaan kuinka postimies kopsuttelee portaissa kerros kerrokselta alaspäin, pysähtyy luukuille, oman oveni takana myös, järjestelee ilmaisjakelulehdet (muistan taas, pitäisi askarella eikiitos oveen) ja satunnaisen laskukuoren luukusta sopivaksi nipuksi ja on jo menossa kerrosten puolivälissä kun lehdet ropsahtavat eteisen lattialle. Rappu on muuten aika unelias, hissin kori raapii ajoittain kuilunsa seinää, eteiseni poskea, kun joku tilaa kyydin. Perillä kerroksissa yli vuosisataisen Stiglerin kaksi ovea kolistellaan auki ja läskäytetään kiinni rytmikkäästi, kiireen voimalla tai - mahdottomaan - äänettömyyteen pyrkien.

Kirjastosta lainatun, ikkunalaudalle unohtuneen Lewis Carrollin Wonderlandin kullatut reunat kiiltävät kynttilänvalossa. Ajattelin viimeaikojen umpisolmuisen ihmetyksen tilani sointuvan Liisan yllätykselliseen retkeen ihmemaassa, mutta huomaan essumekkoisen Liisan paljon topakammaksi seikkailijaksi kuin miksi itseni tällä hetkellä tunnen.

Lainattu satu antoi kuitenkin apua lauantaisten naamiaisten asuvalintaan. Hassu jänis ja Liisa toivat terveiset omasta kuvitellusta avaruudestaan tähtitieteellisen teeman ympärille taiottuihin juhliin. Kotimatkalla pyörin ympäri, näkökenttää niskan taivuttelulla jatkaen ja tunsin lapsekasta iloa, niinkuin joka kerta, tunnistaessani tutut tähtikuviot taivaan samettipeitosta.

Mietin arjen ja juhlan vastavuoroista voimasuhdetta, kumpikin menettää arvossaan jos toinen heikkenee tai jää pois. Lauantaisten tupareiden nähty vaiva teki juhlan elämyksestä erityisen. Tuikkeeseen tehdyllä pakomatkalla, Liisana sohvalta keittiöön kurkkiessani katse löysi kaapin päältä punavalkoraitaisen mariannepurkin, joka tupsautti mieleen muiston lapsuudesta. Valtavalta tuntunut karkkipurkki oli lahja sisupastillin tuoksuiselta vaarilta, ihan ikioma ja täynnä piparminttu-kuorisia suklaakarkkeja siinä määrin äärettömästi, ettei niitä saanut kertaistumalta syötyä vaikka pienet pulleat posket ja sormet tosissaan töitä tekivätkin.

Muistosta tekee arvokkaan sen harvinaisuus, tuntuu että olen työntänyt lapsuuden ja kouluvuodet johonkin syvälle, itseltä ulottumattomiin. Jokainen esiinongittu, herätetty säie saa siksi aikaan iloa. Pikkusiskolla on paljon elävämpi ja värikkäämpi kuva kahden vuoden viiveellä yhdessä vietetystä lapsuudesta. Oman elämän lyhyys muistoissa mitattuna on hämmentävää. Tunne siitä että alkupään elämästäni olisi minussa elänyt joku muu, joka on vienyt muistot mennessään vaihtaessaan tämän hetkisen minun kanssa vuoroja. Ajattelenkohan näin vaikka seuraavan kymmenen vuoden kuluttua? Toivoisin että en, ainakin nyt tuntuu että olen enemmän auki elämälle kuin kymmenen vuotta sitten, iskelmäheraiseen kliseeseen tämän postauksen päättääkseni.

sunnuntaina, joulukuuta 04, 2005

I wish I knew how it would feel

Työuupumus sanaa toistellessa poskitaskut tuntuvat täyttyvän pumpulitupoilla tai hammaslääkärin ruiskuttamalla puudutusnesteellä. Sanan kangerteleva pyöreys - m:n ja p:n tylppyys yhdistettynä ponnettomaan u:hun - kuvaa oikeastaan sananmukaista tilaa aika hyvin.

Olo on laimea ja varsin ponneton työterveydestä takaisin töihin kävellessä, sairaslomatodistus lapasessa kaksinkerroin taiteltuna (vai onko se sairausloma? vierastan tätä virallista muotoa). Tätä siis olen? Vajaa kolmekymppinen, valmistumaton ja nyt virallisesti väsynyt. Potkisin lokerot nurkkaan jos jaksaisin, mutta juuri nyt on helpompaa istua laatikonpohjalla, korkeintaan heijata itseään puolelta toiselle, niinkuin lapsena pahvilaatikoiden muuntuessa leikin mukaan linnasta lentokoneeksi.

Esimiehet, kaksi lähintä, ovat suhtautuneet liikuttavan ymmärtäväisesti tilanteeseeni. Naisen kyyneleet eivät kai koskaan ole helppoja miehen katsella, mutta varsinkin toisella, omanikäisellä tehtävässään tuoreella poika-miehellä (en keksi muutakaan sanaa jolla kuvata tätä aikuista mutta vielä poikasta miestä) on tekemistä löytää ulos työjargonin takaa lohduttavien sanojen pariin. Ymmärrän onnekkuuteni työpaikan suhteen. Empatia on vaikea laji, eikä mikään itsestäänselvyys työn kontekstissa, jossain toisessa paikassa olisin saattanut jäädä täysin yksin riittämättömyyden tunteeni kanssa.

En mieti ensimmäistä kertaa että tämä kuvio on nurinkurinen. Puolentoista viikon ajan pitäisi keskittyä lepäämiseen, syömiseen ja ulkoiluun. Siihen normaaliin elämään, jonka työ on tehnyt mahdottomaksi. Toimettomuudessa on omat pelonaiheensa, mutta myös suurta helpotusta. En muista milloin olisin viimeksi pyöräillyt tai kävellyt keskipäivän valossa ja kiireettä.

Viikonlopun ajatukseen oleennuttuani olo alkaa helpottua, ehkä selviänkin tästä, osaankin levätä ja herätä mieli rauhallisena. Lihakset raukeina ilman öisen jännityspurennan kipeyttämiä poskilihaksia ja vatsasta kumpuavaa ahdistusta joka saa käpertymään sikiöasentoon peiton alla kun mieli ymmärtää uuden aamun. Jospa pystynkin rauhottamaan ajatukset yhden kirjan sivuille, uskaltaa upota vaikkapa niihin Paustovskin ajatuksiin elämästä, joita ystävä suositteli. Kertomus elämästä-sarjan ensimmäinen osa odottaa jo pöydännurkalla.

Tämänhetkiseksi sillankaidebiisiksi muodostunut Nina Simonen I wish I knew how it would feel to be free soi taustalla. Laulun sanoissa on surua mutta sointi toiveikas. Sillankaide tekee veden ylityksen turvalliseksi, rajaa pois pudotuksen.