Passiivista venymistä

Musiikki on käsittämätöntä ja kadotan ryhmässä liikutun rytmin vähän väliä, mutta en jaksa välittää. Hiljaisen koulun jumppasalissa kipuan itseni yli, päästän irti ja nautin omasta liikkeestä. Ystävä viuhtoo vieressä omalla keijukaistyylillään silmät kiinni. Hymyän. Venyttelytunnin vetäjällä on hiukset, jotka kuljettavat minut ajassa taaksepäin. Mietin miltä naisen kotona näyttää, varmasti siellä ei ole sitä 80-lukua, jonka näen permanentoidussa otsatukassaan. Nainen on tsuppari (mikähän on oikeankirjoitus? Zuppari? Superpallohan se, se.) ostoskeskuksen automaatista. Pallon pyöreä ja lyhytraajainen, mutta venyy paremmin kuin yksikään oppilaistaan. Olen tyrskähtää. Opettaja kimpoaa salin seinästä, läpikuultava kuminen pallo, pomppii suuria kaaria salin poikki kunnes vauhti loppuu johonkin nurkkaan, pom-pom-pom-pom-pom matalaan pomppuun katoaa, pysähtyy.

Oikea kylkeni on lyhyempi vasenta, vasen pakarani tiukempi oikeaa. Kipu kihelmöi sormenpäistä olkavarteen, rintalihas natisee. Päätetyöskentelijän perusjännitteet. Vatsalihakset eivät rentoudu eivätkä tunnu painavilta vaikka kuinka keskityn. Kulmassa seisomme pimeässä, ystävällä viininpunaista villaa korvillaan, omiani peittää ohuempi lila. Pulppuamme vuoroin. Kunnes kylmä kohmii ja väsymys. Aamulla juostaan turkoosia. Tänään, kohta.

Lyhyellä matkalla kotiin ehdin ajatella vanhuksia, jotka hylätään seinän taakse, jätetään selviämään muistirappeumastaan ja hitaasti hautaa kohti kiiruhtavasta elämästään omillaan. Ja naisia, joiden elämää en tunne muuta kuin työpöydän yli kerrotuna. Nelikymppisen tasaista taistelua miehen ja kahden murrosikäisen kanssa, välinpitämättömyyttä, itsestäänselvyytenä elämistä, loputonta rajatonta arjen antamista ilman hymyn tai halauksen yksinkertaista lahjaa. Kuuntelemisen, ymmärtämisen, kiinnostuksen kunnioittavaa elettä.

Kotona kissa karkaa rappuun, haluaa tulla kiinniotetuksi ja halatuksi, puristan pienen purinan syliini, keitän teetä.