Kotikaupunki

Olen kävellyt tämän kaupungin katuja niin kuin minkä tahansa. Vaikka ei siitä ole kyse, ymmärräthän. Tämä on synnyinkaupunkini, kotimaani pääkaupunki. Toisinaan, kun kuulen ihmisten puhuvan uusien raitiovaunujen kolinasta, kasvitieteellisen puutarhan aukioloajoista ja lempikahviloistaan, olen tunnistavinani sanotussa itseni. Erehdyttävästi nuo yksityiskohdat muistuttavatkin omia havaintojani siitä millainen paikka tämä on.

Sitten kävelen kantakaupunkia iltaisin ja kaikki on toisin. Meri on liian lähellä, kaupunki supistelee laidoiltaan, määrää minut sujumaan sisemmäksi, lyhentämään askeleita. Katukuilut kaventuvat, ilma tummuu ja painuu tiiviimmin vasten paljaita kasvoja. Ikkunoiden keltaisten silmien takana istuvat ihmiset, jotka kertovat toisilleen irrallisia asioita kuten muistoja menneistä lomista, työtoverin kummallisesta käytöksestä, ja siitä kuinka asuntojen hinnat eivät ota laskeakseen. Ohimenevästi saatan myös olettaa näkemäni kasvot onnellisiksi. Silloin ehkä ajattelen, että kivitalojen seinät ovat meidän molempien suoja.