Unituloste

Nukuttuja huoneita, hämäriä asuntoja, unessa. Ihmisiä mukulakivisillä kaduilla, irrallisina yhteyksistään, runoilija, opiskelijatoveri, entisen poikaystävän etäiseksi jäänyt ystävä. Kalashnikoveja kaupan. Etsin erästä sokkeloisilla kujilla, kirkkojen takapihoilla. Ilma on kostea, matalapaineinen. Runoilija jää seurastani huonoon oloon vedoten. Lopulta pakenen, niin kuin aina, kohti henkilöä jolla ei ole kasvoja vielä. Löydän hänet, minusta pidetään. Olen rohkea ladatun aseen edessä, seison miehen rinnalla ja katson suoraan kohti aseella osoittajaa. Kaupunki kohoaa melkein 45 asteen kulmassa, mukulakivikaupunki. Pohkeet kramppaavat juostessa, pysähtyä ei silti voi. Mies on taitava, osaa ampua haulin kerrallaan, tarkasti maaliinsa. Kenenkään ei haluta kuolevan tässä kummallisessa kaupunkisodassa, jossa vastustaja on epämääräinen joukko tuntemattomia. Ammumme vain varoituslaukauksia, naarmuja poskiin ja käsille. Ei rakkautta tässä unessa, mutta hyväksyntää. Osaan, olen rohkea.

Seuraavassa kuuntelen kuinka kaukainen sukulaiseni, mennyt Finlandia-ehdokas, selittää kirjojensa taustaa talk-showssa. Lavasteissa kasapäin harmaita tiiliskiviä, kahdeksan teosta, kahdeksan lasta, lestadioilaisia ollaan, unessa vielä. Kaksi vanhinta poikaa istuu pyhäkouluvaatteissa isän vierellä. Äitikin on kirjailija, mutta kotona. Kahdeksan teosta, kahdeksan oivallusta, kahdeksan lasta. Joka vuosi kaksi syntymää, kirja ja lapsi. Eikä ketään väsytä tässä unessa.

Sitten rakastavaiset ja minä. Kirpputoreilla, puetaan ja riisutaan. Löydän vain vääränkokoisia vaatteita, villakangashousuja ja -takkeja. Illalla mennään juhliin, minut haetaan myöhemmin. Olen kolmas, pariton numero.