Pannukakkua hillolla

"Oletko koskaan miettinyt miten voisit parantaa ajatustesi suullista ilmaisua?" ystävä kysyy minulta kotimatkaa kävellessämme, tanssikengät repussa askelten tahtiin hölskyen. "Jatkuvasti" mietin, mutten ensin vastaa mitään, koska puhuminen tuntuu työläältä jo pelkkänä lihastoimintona, olen ollut entistä hiljaisempi näinä päivinä, mutta tämän ystävän seurassa, joka on entinen poikaystävä, on ajatusten ääneenlausuminen sitäkin hankalampaa (miksi käymme edelleen tanssimassa yhdessä, jos puhuminenkin tuntuu vaikealta, jos en meinaa selvitä kotipuiston ylämäestä eroahdistukseltani? tämä on se ajatus jonka äänellistämistä mietin eroristeyksen lähetessä). Jos olisi metodi jolla pään sisäisen sekametelin saisi omasta suustaan ikään kuin simultaanisti tulkattua selkokielelle ilman pelkoa loukata kuulijaa lennossa, olisin varmasti jo opetellut kyseisen tyylin tai murteen viimeistä vivahdetta myöten.

Eipä semmoista mallia kuitenkaan ole missään esitelty, mutta luulen ymmärtäväni ainakin osan siitä mikä mahdollistaa hankalistakin asioista keskustelemisen. Luottamus, ystävyyteen, siihen että toinen ymmärtää ajatustesi lähtökohdat, tuntee sinut ja ajatuksesi, tai ainakin antaa aikaa selvittää sanottua ennen kuin sulkeutuu väärinymmärrykseen, mutta samaan kuuluu myös luottamus itseensä. Tältä minusta tuntuu, näin ajattelen, näin sen haluan sanoa, kuuntelethan, yritäthän ymmärtää. Se itse on minulta vaan hukassa.

Ystävä on joko kaukaa tai sattumalta viisas valitessaan puheenaiheen, kysymyksestä on helpompi lähteä liikkeelle, ja lopulta seisomme risteyksen reunalla liikennevaloissa, minä itkuisena, hän vakavana hiljaa. Tuherran ulos osan siitä vellovasta jota hiljaisuuteni taakse patoan, saan kuulla etten ole merkityksetön, ettei tämä olo tule olemaan ikuisesti, ettei otsassani lue tartuntavaara. Ehkä joskus myöhemmin myös sisäistän kuulemani, katua ylittäessä mielessä takoo kuitenkin vain "sairas, niin sairas että minua täytyy pelätä..".

Tarvon ylös mäkeä jota joku tänäänkin on hihkuissaan tumpsuttanut alas pulkalla, pyyhin poskia kyyneliä huonosti imevään lapaseen ja kaivan kännykkää taskusta, lukeakseni uudestaan tekstiviestin jonka olin saanut tanssitunnin aikana, en ymmärrä siitä mitään toisellakaan lukemalla. "Tiesitkö että sulla synestesia? Miten siistii, tsekkaa ...". Yksi tauti lisää, mikä siinä on siistiä, väsynyt mieli ei hahmota hauskuutta ollenkaan, ei osaa edes kiinnostua kunnolla. Kotona selviää, että yksi oudoista tavoistani on versio tästä ilmiöstä, kyky nähdä kirjaimet ja numerot väreinä. Sibeliuksella oli sama hahmottamisen tapa, itse en tosin näe musiikkia väreissä, en tosin osaa lukea nuottejakaan, johtuisikohan siitä.

Väsynyt, pitkä päivä. Tiedän että huomenna on parempi, varmasti on, yksi jokin on sekamelskassa selvempi, edes hetkellisesti. Ja ylihuomenna pääsen maalle kirjoineni. En osannut sanoa mitään äidin ruokatiedusteluihin, muuta kuin että haluan pannukakkua. Tai lettuja, mitään muuta en muista että olisi tehnyt mieli pariin viikkoon. Pannukakkua ja vadelmahilloa, samaa viattoman kepeää makeaa mitä Lindgrenin kirjojen kesissä on hilattu lapsuuden vuodesta toiseen ylös puumajoihin korihissillä.

Kommentit

matkalla sanoi…
voi puptska, huomaatko paljon sä laitat ehtoja sille mitä sanot? sen pitää olla sellaista, että kuulija ymmärtää, se ei saa loukata. entä jos sen KUULUU loukata, jos kukaan ei ymmärrä mitään joka tapauksessa? entä jos joku vaikka yllättäisi ja ymmärtäisi, jos rohkeasti antaisit tilaisuuden? entä jos joku ei loukkaantuisikaan?

jos sanoilla ei ole oikeuksia tulla sanoiksi joiksi niiden on tarkoitus tulla, niin kuinka ne uskaltaisivat edes muodostua? ei voi pelätä toisten tunnereaktioita niin paljon, ettei voi edes sanoa mitä ajattelee? vai ymmärsinkö väärin? sano vaan jos ymmärsin, mä en loukkaannu! :)

lukiossa luettiin joskus novelli, jossa vanha mies kyllästyi sanoihin ja alkoi kutsua asioita eri nimillä. se oli sen mielestä tosi hauskaa, mutta kukaan muu ei kohta ikävä kyllä (saamarin tylsimykset) enää ymmärtänyt sitä.
mä olisin kyllä ymmärtänyt, varmasti olisin! mä olisin tajunnut täsmälleen. pienenä ihmettelin suunattomasti miksi sohva on juuri sohva.

miksi juuri sohva
mikse se on juuri meidän ruskea sohva?
Välittäjä sanoi…
Suullista ilmaisua en ole päässyt kuulemaan, mutta kirjallinen sinulla on ainakin hallussa! :)
viive sanoi…
miksi minä on juuri? niinpä. siksi että se versoisi. halaus sinne!

ja toinen sinne, välittäjä, oivalsin juuri nimesi kaksoismerkityksen :)

Suositut tekstit