Voikukista seppeleitä
Joidenkin kirjojen ei toivoisi loppuvan, koska takakannen suljettuaan tuntuu kuin tippuisi maailman reunalta. Oikeammin, joissain tilanteissa, joidenkin kirjojen ei toivoisi loppuvan. Matkaanlähdöt ovat minulle yksinäisyyden tiivistymiä, sormet puristavat kirjankansia tiukemmin.
Istun perjantai-iltana Kuopion lentokentällä, odotan kuljetusta ja luen hitaasti ja säästellen Willy Kyrklundin pienoisromaania Hyvyydestä. Rakastan näitä rivejä, ensi silmäyksellä, viisauden tiivistymiä ihmisyydestä.
Tästä kankaasta ovat unelmamme kudotut, kuin myös se elämä jota nimitetään valveeksi ja jota kaikessa sen lyhyydessä uni ympäröi. Mutta elämällä on ikävänsä itsessään ja unelma näkee unta paremmasta unelmasta. Sielun maisemassa puut ovat kuolleita, sielun maisemassa maa keinuu yhtä mittaa, sillä sielun maisema on upottava räme. Lieju on meidän ekoympäristömme - limainen, ravinnerikas, omista jätetuotteistamme luoto biotooppi, sikiömme leikkipaikka, henkemme kotimaa. Täällä rahisee sara, kuiskii kaislikko. Älyäsi pitää hämähäkki vallassaan. Jos etsit kenties hyvyyttä niin löydät vain muurahaispolun ja pistiäisen pyyntitekniikan jossain määrin vikaan lasketun raja-arvon, tarpeettoman lonksunnan muutoin loppuun saatetussa selviytymisstrategiassa. Iilimato suo sinulle hellän suudelmansa. Hevosjuotikas, musta pohjakukka, ojentuu huojuen ylöspäin vetten tuulessa. Niin ojennun minäkin kiihkeästi kaivaten liejusta turhaan kohti valoa ja kirkkautta.
Olen masentunut, virallisesti, lääketieteellisesti, normaalisti. Yksi kolmestasadastatuhannesta. Maksaa enemmän kuin vaivan kirjoittaa se tähän vaikka tottahan se on paistanut läpi kirjoitetusta pitkin matkaa. Häpeän heikkouttani selvitä elämästä näissä raameissa joihin olen sen muovannut. Ei minulta mitään puutu. Terveyttä on, jos jaksan syödä. Koti on, jos jaksan työtä. Työtä on, jos jaksan kyyneleittä sosiaaliset seitsemän ja puoli tuntia. Perhe on, jos jaksan olla. Ystäviä on, jos jaksan soittaa ja kirjoittaa. Koulutus on, jos jaksan lopputyön. Sanat ovat, jos jaksan lukea, kirjoittaa. Musiikki on, jos jaksan kuunnella.
Vaan kokonaisuuden mielekkääksitekevä itse, siitä en ole kuullut aikoihin. Minä liuenneena, hiukkasiksi levinneenä. Kuin yrittäisi poimia voikukan hahtuvia voimistuvassa tuulessa, liimata pehmeän pallon ehjäksi. En usko, tarpeeksi.
Istun perjantai-iltana Kuopion lentokentällä, odotan kuljetusta ja luen hitaasti ja säästellen Willy Kyrklundin pienoisromaania Hyvyydestä. Rakastan näitä rivejä, ensi silmäyksellä, viisauden tiivistymiä ihmisyydestä.
Tästä kankaasta ovat unelmamme kudotut, kuin myös se elämä jota nimitetään valveeksi ja jota kaikessa sen lyhyydessä uni ympäröi. Mutta elämällä on ikävänsä itsessään ja unelma näkee unta paremmasta unelmasta. Sielun maisemassa puut ovat kuolleita, sielun maisemassa maa keinuu yhtä mittaa, sillä sielun maisema on upottava räme. Lieju on meidän ekoympäristömme - limainen, ravinnerikas, omista jätetuotteistamme luoto biotooppi, sikiömme leikkipaikka, henkemme kotimaa. Täällä rahisee sara, kuiskii kaislikko. Älyäsi pitää hämähäkki vallassaan. Jos etsit kenties hyvyyttä niin löydät vain muurahaispolun ja pistiäisen pyyntitekniikan jossain määrin vikaan lasketun raja-arvon, tarpeettoman lonksunnan muutoin loppuun saatetussa selviytymisstrategiassa. Iilimato suo sinulle hellän suudelmansa. Hevosjuotikas, musta pohjakukka, ojentuu huojuen ylöspäin vetten tuulessa. Niin ojennun minäkin kiihkeästi kaivaten liejusta turhaan kohti valoa ja kirkkautta.
Olen masentunut, virallisesti, lääketieteellisesti, normaalisti. Yksi kolmestasadastatuhannesta. Maksaa enemmän kuin vaivan kirjoittaa se tähän vaikka tottahan se on paistanut läpi kirjoitetusta pitkin matkaa. Häpeän heikkouttani selvitä elämästä näissä raameissa joihin olen sen muovannut. Ei minulta mitään puutu. Terveyttä on, jos jaksan syödä. Koti on, jos jaksan työtä. Työtä on, jos jaksan kyyneleittä sosiaaliset seitsemän ja puoli tuntia. Perhe on, jos jaksan olla. Ystäviä on, jos jaksan soittaa ja kirjoittaa. Koulutus on, jos jaksan lopputyön. Sanat ovat, jos jaksan lukea, kirjoittaa. Musiikki on, jos jaksan kuunnella.
Vaan kokonaisuuden mielekkääksitekevä itse, siitä en ole kuullut aikoihin. Minä liuenneena, hiukkasiksi levinneenä. Kuin yrittäisi poimia voikukan hahtuvia voimistuvassa tuulessa, liimata pehmeän pallon ehjäksi. En usko, tarpeeksi.
Kommentit
En tiedä, millaista tuo on, ainakaan virallisesti, epävirallisesti kuvittelen tietäväni - aina paljastuu, että ihmiset, joita ymmärrän ja jotka ymmärtävät minua, on diagnostisoitu. Itse en vain koskaan ole mennyt diagnostisoitavaksi.
Jos sinun tulee todella huono olo, tiedät missä asun. Saat tulla koska tahansa. Eikä tämä ole mikään fraasi. Tarkoitan sitä.
Minäkin luen Willya kun odottelen, josko pääsisin Gmailiini. Polyfemoksen muodonmuutosta. "Useimmat tarinathan ovat vain tarinoita siitä miten kävin - ja se, miten kävi, on osittain muodostunut sellaisesta, jonka jokainen tuntee ennestään ja sellaisesta joka ei koskaan toistu, joten se ei ole kovin opettavaista minusta."
Miltä on olla permanentissa? Luuletko, että minun kannattaisi ottaa? Olen miettinyt tätä paljon viime päivinä.
Niin harmaata suhjua yllä ja alla eilen kun tarvoin roikkuvan taivaan alla saappaat kurassa töihin, mutta tuleehan se, joka vuosi on tullut, uusi vuodenaika ja vihreä. Ajatus ottaa se vastaan uusien ystävien kanssa tuntuu hyvältä.
Ja vanhoja halaan tietysti myös!
Tänään on parempi, enemmän sula.