tiistaina, helmikuuta 28, 2006

Viimeisellä tunnilla

Viimeinen tunti, töiden jälkeen. Istun Akateemisen nojatuolissa ja ajaudun sanojen imussa. Pipo päässä tulee kuuma, en ollut ajatellut viipyväni, mutta pino on sylissä jo. Huitaisen punaisen ajatuksissani reiden ja käsinojan väliin, palaan kärsimättömänä ajelehtimaan.

Rakkaus sinuun vie lähemmäs. Kohtaa oman maailman. Se ei vieri maailman äärilaitaa mereen. Vaan tarttuu siihen. Muistutat minua elämästä, jossa uimme yhdessä. Me näemme toisemme hyvin läheltä. Ei kai tämä lopu näin, sinä sanot.

En minä ole lopettamassa. Minulla on vain pidempi alku. Sen jälkeen kun olen aloittanut, ei näy pimeää loppua.

Kirjoittaa Silja Järventausta kokoelmassaan Patjalla meren yli. Katse nousee napsahtaen sivulta, ajatus on jo oma, mutta näiden lauseiden herättämä. Kohina voimistuu, lähtee liikkeelle vatsanpohjasta, hymyilen kirkkaudelle, merkitykselle jonka juuri löysin.

On puhuttu eroista, juhlissa viiden naisen voimin, eri äänilajeissa mutta yhteen soiden, myöhemmin tässä tihenevässä verkossa myös miesäänin. Miehen ja naisen ero, munkin ja keskushyökkääjän ero, Galateian lanteiden pehmeyden ero niihin karheisiin käsiin jotka sokealla raivolla kaipaavat.

Olen ajautumassa eroon. Kirjoitin eilen ystävälle että olen kulkemassa suuntaan joka vie kauemmaksi vain gradusta ja valmistumisesta. Hiukset auki kahlaan syvemmälle sanoihin, teen eroa artikkeleiden kankeaan muotoon, metodeihin, asiaan joka tuntuu merkityksettömältä. Ehkä tämä oli herätys, jos tahdon niin. Olen aiemmin päättänyt valmistua, mutta roikun päätöksen reunassa enää toisella kädellä. En tiedä mihin valmistun ja mitä varten. Ehkä työ ohjaa tekijäänsä tässäkin. Saan luvan haihatella siinä sivussa, sanat pysyvät, odottavat.

5 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Lapsikulta, suo anteeksi puhuttelu, en ole niin paljon vanhempi, mutta tunnen itseni paljon sellaisemmaksi tätä lukiessani.

Mieti tarkasti tuota asiaa. Ihmiseltä voidaan viedä paljon, tutkintoa ei. Jos se roikkuu enää viimeisestä ponnistuksesta, tee se. (Mitä nopeammin sen tekee, sen helpommin.) Sillä saattaa olla joskus yllättävää merkitystä.

Kirjoitat hyvin mutta hyvin kirjoittavia on paljon.

Harvalla se jatkuu koko elämän. Jos elämä alkaa soljua, kirjoittamisen tarve hellittää. Tavallaan kirjoittamisen kehittäminen ja sen varaan heittäytyminen tarkoittaa siten onnettomuuden valitsemista.

Ensin kannattaa keskustella nälkätaiteilijoiden kanssa ja miettiä, onko se sitä, mitä tahtoo.

Että pesti vakuutusyhtiön puhelinlinjassa kolme kuukautta on taivas ja paluu työhuoneelle helvetti. Ja sinä opiskelet vielä tutkintoa, jolla voi oikeasti ollakin merkitystä töiden saamisessa. Esim. kustannusalalla. En väheksyisi sinuna tuota puolta, ollenkaan.

Vaikka se ehkä johtuu siitä, kuinka ylivarovainen henkilö itse olen.

Ethän pahastu... olen miettinyt tätä vähän huolissani tänään monet kerrat. Olen vain kuullut niin monta kertaa sen laulun, että olisi silloin pitänyt survaista se tutkinto kasaan, ei se myöhemmin sitten enää niin helposti onnistu.

Tuo loppu on kyllä mystinen, kun siinä kuulostaa taas siltä, että sanat saavat odottaa.

(Sanat vain karttuvat odottaessa, niin se menee...)

viive kirjoitti...

Veloena-kulta,
en pahastu, ihastun. Jos joku ajattelee minua ja pitää minusta näin huolta niin korkeintaan rypistän kulmiani ja yritän kovemmin.

Lopputyön nuupahtaminen johtuu niin monesta asiasta, työuupumuksesta, näistä hiivatin eroista, ja kaikesta kylmästä ja pimeästä muusta mikä laukaisi masennuksen.

Tutkinto on koko ajan elänyt mukana, se että se nyt pulpahti pintaan on merkki valosta, voimien paluusta, en ole uskaltanut ajatella asiaa ollenkaan koska keskeneräisyys velvoitteineen olisi syönyt liikaa tilaa muulta, ensisijaisemmalta itsensä kokoonkeräämiseltä.

Ja hui, tunnustaudun runotytöksikin vain vaatehuoneen pimeässä, nämä täällä yritelmät postaan silmät kiinni ja yritän unohtaa saman tien. Kirjoittaminen ammattina on uni, ei pese hampaat-puepäälle-menetöihin valvetta.

Tuntuu silti että olen löytänyt suunnan suola-aavikolla, en polkua, puhumattakaan viitoitetusta tiestä, mutta orientoidun johonkin täysin hukasta. Sanoista suunnan siis, eivätkä ne ole tulleet yksin. Kaikki nämä ihmiset, sinäkin.

Veloena kirjoitti...

Niin. Se venyminen on itselleni kovin tuttu tila... kyllä sen tekee sitten yllättävän nopsasti loppuun, kun eräs päivä kyllästyy vatvomiseen. Kaikki sanoi mulle niin ja ajattelin, että jaaha, mitä kukkua.

Mutta niin siinä vain kävi. Graduni jakautui tavallaan kolmeen yhtäsuureen osaan. Ensimmäistä puursin vissiin kaksi vuotta, toista vuoden ja kolmatta - pari kuukautta. Kolmannen kohdalla nimittäin suutuin, että ei helvetti, tämä ei ole kaiken tuon murehtimisen arvoista.

Joo. Kevät tulee. Vai on jo? Pissismi.orgin mukaan virallinen kevättakkikausi on alkanut!!!

Anonyymi kirjoitti...

En osaa käyttää noin kaunista kieltä kuin te Viive ja Veloena, mutta liputan myös sen tutkinnon loppuunsaattamisen puolesta.

Itsellänikin siihen murehtimiseen tuhrautui aikaa liian kauna, itse työn kirjoittaminen kesti sitten sen puoli vuotta (kaikenkaikkiaan siis 1,5v) ja nopeamminkin olisi ehtinyt. Se varsinainen gradu ei ole kaiken sen murehtimisen arvoinen, mutta gradun tekeminen on kyllä sen tutkinnon arvoinen, koska tässä yhteiskunnassa sitä kovasti arvostetaan.

viive kirjoitti...

Siedän vatvomista vaan turhan hyvin, mutta joo, eteenpäin sanoi mummo hangessa.

Mitähän pissiksen kevätkauteen kuuluu, vielä matalampi lantio farkuissa ja lyhyempi pallotoppis -munuaiset jäässä mutta rusketusrajat kunnossa jo keväthangilla? Ääh, pitää käydä tsekkaamassa.

Anonymous,
hyvä kun käyt täällä liputtamassa suuntaa, noinhan se juuri on. Omasta kompassista vaan on ollut neula hävyksissä. Tiedän kyllä olevani sitkeä kun sille päälle satun.