Arkkitaloni

Matkalla kuvaili uniensa kautta asuttamaansa arkkitaloa ja omani nousi jälleen mieleen joten voisin yrittää samaa.

Ensin täytyy hämärtää, syyshämärtää, tiheä sininen ilta. Tällä hetkelläkin hämärtää, mutta vaaleammin, kevättä enteilevää väljemmin. Unessani ilta on syksyinen. Talo on kellertävän harmaa, rapattu kivitalo muutaman vuosikymmenen takaa, ja sijaitsee vanhalla itähelsinkiläisellä omakotitaloalueella. Itse olen aina asunut kerrostalossa, omakotitaloissa on jotain ahdistavaa, paitsi ehkä rintamamies- ja muissa villamaisissa puutaloissa omenapuupihoineen. Unen alue ahdistaa myös, mutta talokin on kaamea.

En asu taloa, minulla on vain siellä toimitettavaa, yleensä olen avaimia etsimässä. Sisällä on hämärää, vihertävä valaistus, lautalattiat, hetkittäin tunkkaista (tämä tuntuu melkein liian intiimiltä). Huoneissa on liikuttava varoen, hypittävä joka puolella lojuvan sälän yli, mutta on oltava hiljaa myös sen vuoksi ettei hän kuulisi kulkuani. Hän on vanha mies, koko kaaoksen omistaja. En ole varsinaisesti väärällä asialla, mutta vierailu ei ole mieluinen. Miehessä on jotain pelottavaa, hänen kasvojaan en ole koskaan nähnyt. Mieluummin olen häiritsemättä, koitan vain suoriutua asioineni ulos valoisaksi poudaksi muuttuneeseen ulkoilmaan. Useimmiten en kuitenkaan ehdi ulos ennen heräämistä, koska avaimet ovat alhaalla kellarissa, monta kerrosta laskeutuvien, inhasti viettävien ja natisevien puuportaiden tavoittamattomissa.

Huuh, en ajatellut tehtävää näin haastavaksi. Tuo pieni kuvaus joka kertoo unenpätkän tuntuu näytille heijastetulta videokuvalta itsestä, huomaamattani kuvattua materiaalia, jossa minä on paljaimmillaan. Enkä minä ole vanha enkä tunkkainen, minä asun valoa ja ilmaa (ainakin parempina aikoina)...!

Much light you have in you, niin kuin sisko Yodan sanoin toissapäivän sysimaahan minua lohdutti.