torstaina, syyskuuta 28, 2006

olla melkein

anna minun maistaa

itseni osaksi ihoasi

vain niin tiedän vaaran vain niin tiedän oikean vaaran

vain niin tiedän pitääkö tätä makeaa paeta

Kaivan muistan

ruusujen tuoksu on voimakas

aika kulkee seinillä
kulmissa
kuuluu naksahdus
aika taittuu
kiertää huoneen
kiertyy
tapetin syiksi

syiksi joista vaietaan

norsunluuta
ruusujen tuoksu
on norsunluuta

muistan kultahampaan
kulmahampaasta seuraava
joka hymyllä

ruusut raskaassa lasivaasissa

sanoivat häntä turhan huolehtijaksi

muistan kelsiturkin
samojen takkien takana
seison eräässä runossa
jossa tunnustellaan löytyisikö väliseinää
takkien takana
naulakossa
mutta minä mahdun hyvin, kuusivuotias

hän levitti sanomalehden tiskialtaaseen
etteivät kuoret tukkisi putkea
sanoivat ylivarovaiseksi
sellaisella on huono itsetunto ja kunnioitus

vaikka nyt näen kyllä
helpompi
korjata kuoret kääriä paperiin viedä ulos

vaiettu aika kiertää huonetta
sytytin naksahtaa
savu kiertyy ohenee

katoaa syiksi iholle josta hylsy
on leikannut tunnon

iho vaikenee mies
istuu hiljaa

tuhannet päivät välillämme

keittiössä nainen
kuorii perunoita kuuntelee
muualla soitettua äänimerkkiä

en kuule puita
keittiön ikkunan takana

ulkona
vihreät puolipilviset päivät ovat vaiti
syyt siihen
miksi aika kiertyy
miksi ehkä katoaa

pöydässä kupit ja sokeri
paloina
käännetyin selin juotu kahvi
jonka kuvittelen haaleaksi

keskiviikkona, syyskuuta 27, 2006

Mulle ei tuu koskaan

Automaattista
kahviautomaatista
karkkia tomaatista
rahaa keksipaketti kondomi kynä viivotin
kuinka monta senttiä peiton alla pimeässä ovi
käy
kello
käkikello
mummolassa mannerheimintiellä maraton
paperinen suomenlippu parvekkeella kurkotus
meni jo
mustikkakeittoa
siskonmakkaraa eienääkoskaan siskon makkaraa
mulle ei tuu koskaan tollasia kun sulle
mahamakkaraa ruotsinlaivan buffetissa ja sitten
pallomeri vaahtokarkit aulabaarin pianistin nimmari
kroatialaisen kotirannoille ensi kesänäkö
kirosanasaarille
vaarille
jolla oli sotavamma ja sisuja säästöpakkaus
tupakkiatupakkia tuutuurullaa ja holkki
kuuluu mummolaan vaan ei kulu
enää käytössä kun se syöpä
nimipäiväalmanakka sanaristikot ja ruusujen tuoksun
muistan
mustat farkut hautajaisiin levikset ei
muuta serkut joita käteltiin ei koskaan halattu ei
jumalan rauhaan ei


Äh, virta katosi.

Passiivista venymistä

Musiikki on käsittämätöntä ja kadotan ryhmässä liikutun rytmin vähän väliä, mutta en jaksa välittää. Hiljaisen koulun jumppasalissa kipuan itseni yli, päästän irti ja nautin omasta liikkeestä. Ystävä viuhtoo vieressä omalla keijukaistyylillään silmät kiinni. Hymyän. Venyttelytunnin vetäjällä on hiukset, jotka kuljettavat minut ajassa taaksepäin. Mietin miltä naisen kotona näyttää, varmasti siellä ei ole sitä 80-lukua, jonka näen permanentoidussa otsatukassaan. Nainen on tsuppari (mikähän on oikeankirjoitus? Zuppari? Superpallohan se, se.) ostoskeskuksen automaatista. Pallon pyöreä ja lyhytraajainen, mutta venyy paremmin kuin yksikään oppilaistaan. Olen tyrskähtää. Opettaja kimpoaa salin seinästä, läpikuultava kuminen pallo, pomppii suuria kaaria salin poikki kunnes vauhti loppuu johonkin nurkkaan, pom-pom-pom-pom-pom matalaan pomppuun katoaa, pysähtyy.

Oikea kylkeni on lyhyempi vasenta, vasen pakarani tiukempi oikeaa. Kipu kihelmöi sormenpäistä olkavarteen, rintalihas natisee. Päätetyöskentelijän perusjännitteet. Vatsalihakset eivät rentoudu eivätkä tunnu painavilta vaikka kuinka keskityn. Kulmassa seisomme pimeässä, ystävällä viininpunaista villaa korvillaan, omiani peittää ohuempi lila. Pulppuamme vuoroin. Kunnes kylmä kohmii ja väsymys. Aamulla juostaan turkoosia. Tänään, kohta.

Lyhyellä matkalla kotiin ehdin ajatella vanhuksia, jotka hylätään seinän taakse, jätetään selviämään muistirappeumastaan ja hitaasti hautaa kohti kiiruhtavasta elämästään omillaan. Ja naisia, joiden elämää en tunne muuta kuin työpöydän yli kerrotuna. Nelikymppisen tasaista taistelua miehen ja kahden murrosikäisen kanssa, välinpitämättömyyttä, itsestäänselvyytenä elämistä, loputonta rajatonta arjen antamista ilman hymyn tai halauksen yksinkertaista lahjaa. Kuuntelemisen, ymmärtämisen, kiinnostuksen kunnioittavaa elettä.

Kotona kissa karkaa rappuun, haluaa tulla kiinniotetuksi ja halatuksi, puristan pienen purinan syliini, keitän teetä.

tiistaina, syyskuuta 26, 2006

Lueksittua

-- "Puhut eläissäsi yhden merkittävän sanan,
mutta eksyt siitä heti. Kukko kiekuu, heräsin,
olen pahoillani, en todellakaan tullut ajatelleeksi." --

Risto Ahti kirjassaan Kriittinen minä

maanantaina, syyskuuta 25, 2006

Syvään päähän

maanantai-aamussa arki tulvii yli

kuitteja kasoittain
selvittämätöntä
vaatteita
ja myöhästyneitä
kirjoja syli levällään

kasseja pitkin lattiaa
suu auki
sylkevät paperisilppua

pitkin pöytiä nujuu nenäliinatuppoja
pölyisiä pintoja
ja villainen vyöry kaapista

itsepäisempi kuin olisi aikaa

tungen takaisin kiskon
katkennutta kengännauhaa
muistutan minää

kissalle vettä
avaimet
puhelin
pumppu

avaimet!

minää joka on kamalin kaikista

illalla, lupaan
räjäytän peruskallion tiskialtaasta

sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006

Jaa has gone

Pienempien sanojen arki

odottaa minua

aamun päässä yötä.

Palaan asiaan

pala aasiaa n n

tee(seremonialliset)kutsut odottavat

perjantaina, syyskuuta 22, 2006

Nuestra mañana será - Megapolis 2021


Megapolis-klubi
Originally uploaded by falsummatti.
Vaivaako sinuakin iltaisin salsa?

Rumbattaako arki?

Kaipaatko vastausta kysymykseen - Miten Meidän käy?

Tai inttääkö peilikuvasi mahdollisesti aamuisin - Mitä Sinä aiot tehdä?

Apua On Saatavilla.

Vaivasi Arvoinen Klubi, tänä lauantaina Vanhalla.

keskiviikkona, syyskuuta 20, 2006

I woke up this morning

Se että herään ei tarkoita, edelleenkään
tai se, että peiton lämpö viipyy iholla samaan tapaan
kuin nikamavana
sormenpäissä

tai että kahvi
että se keitetään minulle, sekään
ei

tarkoita
että kyyhkyset kerääntyvät katonharjalle
ymmärtämättä kuinka niitä ihmetellään
vastapäisen talon ikkunasta
niin kuin aamua joka on harmaa mutta ehjä
erään yön jäljiltä
kun herään

turvassa, viimeinen ajatus unen reunalta
tai universumin jonka taakse en ylety, emme
kurottaenkaan voi muuta kuin laskea tähdet
sen valtamerialuksen kannelta käsin
joka on samaa pölyä, vaikka yö olisi kirkas

niin kuin unessa jonka näen
ennen kuin herään
vierestäsi

ja lintujen parvi, edelleen
ymmärtämättä
että mikään ei tarkoita
mitään
mutta kaikessa on mieltä

maanantaina, syyskuuta 18, 2006

Veli pimeä

Seuralaiseni palasi pimeän myötä

Asettui paikalleen, rintalastan taakse
risti-istuntaan
Hankasi selällälleen
mukavamman asennon nojata

Villapaidan alla, lapojen takana kutitti hetken

Aamulai Naa

Se että herää ei tarkoita


--

Tämä kaikuu ruotsintamaani Nummelaa, tajuan saman tien kun olen laskenut lauseenhelmasta.

Aamulainaa, siis.

--

Olen palannut Aimee Mannin maailmaan
Ajatellen iloisuuspillereitä

sunnuntaina, syyskuuta 17, 2006

Boot - luennolla kuultua

yksinäisyys vie suhteellisuudentajun

**
yksi syy vie tajun

yksi nisä ei tee suullista

syki nykyikä

yksi näky

taide siis, vei tajun

näki siinä uuden sinän

kuudes nysä suhde

isyysjuna

vie nahjus elli

suudellen

suht käsi


säkin
suulla
silleen


syys huuhteli illat

sinä veit

uusi iäisyys


[edit, ei piaf 22:50]

Pitäisi pestä ikkunat

Mikä tässä on syksyä

jos lämpö edelleen
nuuskii niskaa
jos olkapäille ropisee pisamakuuro
jos yhä vaan kukkivat
liljat ja kuu

Nukkekotikampanja

Nyrkissä puristuu naurava kastanja

piikikäs ilo
satuttamalla suojattu siemen
en löydä ystävistäni
kastanjan metaforaa

leveä parrakas virne
kuin olisi kuoren alle kuultua
tietää ennalta
aikuisten lasten
kastelukannuyritelmät

kasvaako siitä koskaan

uusi punainen
jota suojella
talkoovoimin
kun kuut kuivuvat
kun lakastuvat puut

ja kesä on sepiaa vaihtoehdoitta

torstaina, syyskuuta 14, 2006

Käteni lepäävät

käteni lepäävät

olen kutonut pohjoisen taivaan
tähdenlentoineen

välähdykset, värinän
räjähdyksen jälkeisen tärinän

joka nyt välkehtii ja tuikkii
vaatteena

kangas on raskasta kämmenen alla
rosoinen pinta paljastaa
risteävät langansyyt

sormet lukevat tummia sävyjä
suonissa virtaa
vasta haukottu happi

käteni
kevään kutoneet
kesän
lepäävät
syksyn

valmis vaate
roikkuu puulla

iho ohenee osaamatta kaivata

tiistaina, syyskuuta 12, 2006

Hiirien selässä syksy

Hiirivaiheessa (jossa hiiret, nuo pienet vihreät ja keltaiset kipittävät kilpaa nenäsi paikalle kasvaneesta kärsästä) kissa pitää etäisyyttä.

Harmaa silkkinen katsoo kummeksuen matkan päästä emännän metamorfosia laulelevasta pusuttelevasta sylistä vihreää sylkeväksi kovaääniseksi kärsäeläimeksi jonka vielä juuri ja juuri tunnistaa ominaishajusta, vaikka korinansa onkin jotain todella välttelemisen arvoista, sitä kun tuntuu aina seuraavan tahmainen pärskis.

Mutta ennen pitkää tämäkin loppuu, uskon, koska en ole Kafkaani lukenut. Katoaa kärsä, palaa arki ja pääsen ulos. Odotamme sitä molemmat, kissa ja minä (täällä jossain).

maanantaina, syyskuuta 11, 2006

Haja-aja

Etsivätkö ihmiset toistensa kaltaisia
ihmiskasvojensa, niin kuin peileissä
vai kävelytyylinsä naurunsa nukahtamisasentonsa
kaltaisia samoja?

Jos etsivät toistensa kaltaisia kuinka
löytävät jos saman saa joku muu heihin merkitä
oranssipäisin nuppineuloin
kuin karttapohjaan jossa mikään asia ei viittaa seuraavaan
eikä lopultakaan, päällepäin, olla mistään samaa mieltä?

Ja siltikään ei vallitse
epäselvyyttä siitä että tämä ja tuo, kuinka hyvin
ja samankaltaisia, kaikkihan sen näkevät.

Mutta sokea pariskunta jatkaa
sormileikkiä
sanojen etsintää
yhdessänukahtamista
ajatuskehrää unensa sisällä
ulkopuolella muiden

ja peileissä näkevät kahdet kasvot
mutta vain yhden katseen.

Kotikaupunki

Olen kävellyt tämän kaupungin katuja niin kuin minkä tahansa. Vaikka ei siitä ole kyse, ymmärräthän. Tämä on synnyinkaupunkini, kotimaani pääkaupunki. Toisinaan, kun kuulen ihmisten puhuvan uusien raitiovaunujen kolinasta, kasvitieteellisen puutarhan aukioloajoista ja lempikahviloistaan, olen tunnistavinani sanotussa itseni. Erehdyttävästi nuo yksityiskohdat muistuttavatkin omia havaintojani siitä millainen paikka tämä on.

Sitten kävelen kantakaupunkia iltaisin ja kaikki on toisin. Meri on liian lähellä, kaupunki supistelee laidoiltaan, määrää minut sujumaan sisemmäksi, lyhentämään askeleita. Katukuilut kaventuvat, ilma tummuu ja painuu tiiviimmin vasten paljaita kasvoja. Ikkunoiden keltaisten silmien takana istuvat ihmiset, jotka kertovat toisilleen irrallisia asioita kuten muistoja menneistä lomista, työtoverin kummallisesta käytöksestä, ja siitä kuinka asuntojen hinnat eivät ota laskeakseen. Ohimenevästi saatan myös olettaa näkemäni kasvot onnellisiksi. Silloin ehkä ajattelen, että kivitalojen seinät ovat meidän molempien suoja.

sunnuntaina, syyskuuta 10, 2006

Rapujuhlien jälkitautia

Herään ja nukahdan
kissankehrä rinnan päällä.
Tämän viikonlopun flunssalääkkeistä tehokkain.
Unentuoja. Ja tuhinan.

perjantaina, syyskuuta 08, 2006

Olin kohdannut vuodenaika-paimenet

Näky ikkunasta täytti minut lapsenriemulla. Linnut parveilivat ruohikolla, epäsäännöllisesti lentoon pyrähdellen. Oli kuin ne olisivat kokeilleet taitojaan tuulta vasten. Tiesin niiden tekevän lähtöä kauas, unennäkijän varmuudella. Päivä oli kirkas mutta tuulinen, pilvet kerääntyivät taivaan reunoilla vastustamattomiksi pumpulilinnoiksi. Tuuli syksyä.

En ollut huoneessa yksin, minua kutsuttiin pöydän ääreen, mutta en saanut silmiäni irti ikkunantakaisesta. En koskaan ollut nähnyt vastaavan värisiä sorsalintuja. Kiiltävissä sulissa hehkui syvänä viininpuna, murrettu smaragdi, osan selässä läikkyi kulta. Olinko sulkenut silmäni hetkeksi, kääntänyt pään, en pysty muistamaan, mutta sillä välin oli parvea laskeutunut kaitsemaan pieni ryhmä keijunomaisia japanittaria.

Naisten asut, yksinkertaiset mutta monikerroksiset mekot toistivat sulkien sävyjä. Yhteen kangaskerroksista oli kirjottu suuria japanilaisia kirjaimia, tumma teksti kuulsi seittimäisen päälikankaan läpi. Meni hetken aikaa ymmärtää mikä olennoissa harasi maallisuutta vastaan, mutta he leijuivat ilmassa. Levolliset hahmot puuskittaisessa tuulessa, joka hetkittäin ujui näiden hiljaisten paimenten keveiden pukukangaslaskosten väleihin saaden uloimmat helmat taittamaan värejä silloin kun aurinko osui kohdalle samanaikaisesti.

En tiedä kuinka pitkään seisoin paikallani parvea seuraillen. Linnut olivat alkaneet nousta ilmaan pysyvämmin, kaarrellen vielä maassa sulkiaan sukivien tovereidensa yllä. Malttamattomimmat lensivät jo pidemmällä, näin kuinka ne suuntasivat etelään. Japanittaret seurasivat pääparvea keveästi mutta voimakkaina, tuulia tottuneesti tulkiten. Minut täytti jäähyväisikävä. Mikään hetkessä ei kertonut uuden kohtaamisen mahdollisuudesta, oli kuin tämä kuva olisi nostettu käsiini varoen pideltäväksi ja koeteltavaksi, mutta vain tämän yhden kerran. Pian linnut olisivat poissa, ikkunan takana taas vain tuttu ruusupensas, jonka oksia kypsät marjat painoivat kumaraan.

Muiston viimeisessä kuvassa näin yksinäisen linnun nousevan lentoon, ohittavan minut ruudukon takana, yksi lumivalkoinen sulka oikeassa siivessään.

torstaina, syyskuuta 07, 2006

Polvisukat eivät enää riitä

Seuraavana aamuna herään yhtenä kappaleena. Säröt ovat sulaneet umpeen yhdeksi ihoksi, mieleksi, minuksi. Olen kohdannut rakkaan ihmisen kasvot joiden alla olen yhtä aikaa suojassa ja sirkkelinterällä. Pöydässä, kynttilän liekki on nuollut muistojen reunoihin väriä, saanut ne eläviksi, mutta kaiken tämän olen pystynyt sivuuttamaan. Vatsalihaksia jännittäen, tiedättehän. Kotimatkalla tuuli on karannut hameen alle polkiessa, polvisukat eivät enää riitä, illat ovat syksyn. Puiston halki pyöräillessä kosteus, vanhat puut ja maa väsyneinä keuhkopusseina painautuvat paljasta ihoa vasten, kuin tarjoten minulle mahdollisuutta hengittää, puolestaan.

Mutta seuraavana aamuna olen herännyt yhtenä kappaleena, onnellisena kaipaamastani ajatustenvaihdosta. Kiitollisena unista, jotka kertovat sen minkä väsymys vaatii unohtamaan, näyttävät miten yhdistää mennyt tähän hetkeen, huomiseen.

keskiviikkona, syyskuuta 06, 2006

Veden varaan

Hyvän täytyy voittaa suurimmat pelkomme toteutuakseen.

tiistaina, syyskuuta 05, 2006

Kiveksi, höyheneksi

Avoimin silmin sotken sokeana en

halua katsoa kasvoihin yhtäkään teistä

jotka liikutatte samaa massaa en

edes tuulta tervehdi vaan käännän

kasvoni latvoista altaan laitaan

kaakeliin kaidetolppaan köyteen joka on

pujotettu suojaksi ei pikkulasten vaan aikuisten

minun suojakseni kaikilta kasvoilta jotka vääntyvät

liikkumisen tuskaa ja riemua roikun reunalla joka on

elävän ja elottoman rajaa takerrun terästolppaan silmin

nähden rauhan sen ryhdissä jalkani

jatkavat hidasta liikettä kunnes on

aika ja vesi vapauttaa minut ja liike

on pelkkää ilmaa

maanantaina, syyskuuta 04, 2006

Löysin katkaisijan tänäkin aamuna

Elämää, lyhyttä. Matkaa, valoa. Hämärässä, elämässä. Rakkautta, ilman.

Lähimmäisen matkaa, valoa. Päättelen, etten. Ole, ilman.

Koska en törmäile kovin.

sunnuntaina, syyskuuta 03, 2006

Voimia joiden olen

Vaihdan kesän yhteen yöhön

jossa tuuli vyöryy
eikä sateella ole
mitään häpyä

Käyn kauppaa vuodenajalla

kesä öisestä merestä
ikkunan takana hyökyvästä
myrskystä

Hiukset märkinä
odotan unta

perjantaina, syyskuuta 01, 2006

Ystävystymistä

Märkä kaupunki vaeltaa menneisyydestä

tähän hetkeen

Lasin takana

istumme

laskeutuvan pimeän

Kiiltävät kadut

ulkona ja

Mentyämme

sisällä

tiiliseinään nojaa

kaksi uutta ihmistä

Tangoa - vaikka yksin, näillä kengillä

Moniko lahja osaa seistä ovenkarmilla rennon huolettomasti, 7 sentin koroista huolimatta.
Kävelen aurinkoa nämä jalassa, vastaan kiitoksen viestittömään pakettiin.
Ystävän rakkaudesta ei voi erehtyä.