Yö on liian paljon

Hakaniemen tori on auki kesäkuun ensimmäistä yötä. Hevoskastanjoiden sokeritopat nousevat vihreästä kun poljen kodin ohi kulman taakse. Lempeä ilta vihloo vatsaa. Taivaan täydellinen valo jota vasten pääskyset sukeltavat. Olen surua jonka olen unohtanut. Tapailen sanoja, odotan varjossa joka minun on kuviteltava tähän kauneuteen. Yö on liian paljon ja minä olen yksin, kesää. Kesässä.

Mietin ihmisten energioita, ystävän rytmiä joka edelleen yllättää minut, tänäänkin aamulla kun olen myöhässä. Kutsuvat oravaksi, mutta minusta ne ovat edelleen kurnauskis-suu ja silmät. Siroissa jäsenissä asuu jäntevyys joka ohjaa ylöspäin, voimallisesti mutta pakottamatta. Miltä minun rytmini näyttää? Onko liike ylös vai eteenpäin, kenotanko vai osaanko suoran ja rennon. Vai jarruttelenko kenties kädet taskussa hartiavoimin liikkeen vapautta peläten?

Kädet uppoavat taskuihin kun kävelen penkille jonka yllä kirkuu purppurataivas. Vajoan ajatukseen viulusta ja valosta. Kuulen sen edelleen, kuinka viulu soi kauniin tytön käsissä. Suuri viulu, pienet kapeat sormet. Mietin keskittynyttä kitaristi-ketunpoikaa, ystävääni. Demokeikka on onnistunut äänentoisto-ongelmista huolimatta, lavalla hyvä energia.

Toivoisinko jotain muuta, voisinko toivoa. Ei tämä ole sitä surua joka suli lumien myötä. Tämä on rauhoittavaa pysähtymään vaativaa melankoliaa, osa minua kauniissa maailmassa. Kotini on sokeritoppapuiden ympäröimä kissankehrä, vaaleanpunaperäinen avain käy oveen, ruskea toiseen. Harmaa puuhka maukuu pimeässä eteisessä syliin, kehrä lämmittää niskan.



Kommentit

Veloena sanoi…
Hyvältä se näytti. Pääkin hyvässä ojennuksessa.

Suositut tekstit