perjantaina, kesäkuuta 30, 2006

kysyä pelätä kirjoittaa

kasvoja vailla silmiä
sanoja
suu täynnä hiekkaa

pistiäisiä
metsässä valo särkyy puiden latvoihin
kangasmätäs tuoksuu helteelle
on kuuma
ja ilma makaa hiljaa
kahlaan unta
sanoja joita ei löydy
ravisuttaa
metsän yksinäisyys kääntyy minuun
puiden raapivat varjot
polttavat jäljen olkavarren paljaaseen ihoon

voida kirjoittaa
kysyä
pelätä
pettymystä

metsä merkitsee kulkijansa
makaa hiljaa
kuuma valo

enkä voi kysyä
pelätä
kirjoittaa
sanoja joita ei ole

torstaina, kesäkuuta 29, 2006

Rakkaudentunnustuksia

On aamuja kun on hiki, hiki, kiire, farkut kinnaavat, pyörän kumi tyhjä ja koko matkan vastatuuli, kadulla peräänhuutavia ihmisiä ja viimasta valuvat silmät. Myöhässä, aina myöhässä ohimoilla jyskyttää, reidet polkevat puuroa.

Sitten on toisia aamuja. Kummia aamuja, erilaisia moneen päivään, kirjoitan T:lle. Asiat ovat helppoja, housunsuu ei kiristä, sillalla on pakko hymytä ohiajetusti vihreää vedenpintaa ja puiston puita, vaikka taivas olisi harmaa sateen edellä. Olla onnellinen ja rakkaudessa joka syntyy ihmisistä erityisesti ja ylipäänsä. Erityisistä ihmisistä. Edellisillasta, ja kun sitten lukee kaksitasokoneista jotka saavat ajattelemaan ystävyydenpuuta ja erästä tiettyä korentoa ja toisia ajatuksia jotka ovat pehmeitä ja kirkkaita samalla kertaa, ja vielä sopii aamupalatreffit, niin työpöydälle ei juuri muuta mahdu kuin yksi pöhkö pakahtunut sydän.

keskiviikkona, kesäkuuta 28, 2006

Kyläilyä

Katson silittäviä käsiä ja kuuntelen
sormia harmaan turkin pinnalla
Kuinka ne tietävät hellän
kivun kautta
Näen kuinka tuuli kulkee kastanjan poikki
ravisuttaa ystäväänsä

Vihreiden silmien katse on suora
ja hiljaisuus helposti jaettua
Samaan päivään syntyneet
pää ja sydän
samoilla kohdilla
särö
joka yhdistää

Sour ends


Sour ends
Originally uploaded by Viiii.
Happamana kuuntelin terveydenhoitajan tiukan ein.
Viikonlopun luvatut helteet tullevat ilman uimaretkiä osaltani, vasen peukalo lepää lastapedillä perhosteipein koristeltuna. Tuparilahjaksi saadun kokkiveitsen zen on minulle vielä kulkemattoman matkan takana.

tiistaina, kesäkuuta 27, 2006

Illasta löysin tuulen

Niin pehmeä oli tuuli että luulin löytäneeni
mutta miten kuvata se

Sadetuuli
joka rauhoittaa polttavan ihon
täyttää hameenhelman ja keuhkot
pyytämättä

Kosteaa lämpöä ja maitovaloa
rakastajan kämmenen pyyhkimä

Puhallus polvitaipeessa
ei
katoa

Vaikka taivas ja sade
nukkuvan kaupungin yllä

Minuutit, tunnit, kuukaudet

Seuraavana aamuna taivas oli enemmän totta.
Se ei ollut purppurasta raidallinen.
Siinä ei soinut Chopin
eikä mies
kertonut kuinka meitä erottaa evolutiivisen hidas ketju tapahtumia
kuin lautasellinen aikaa tai riisinjyviä
joita poimitaan yksi kerrallaan
syömäpuikoin, kärsivällisesti
minuutit, tunnit, kuukaudet.
Ei kertonut mies, istunut vieressä pehmeästi puhellen, koska keksin sen juuri. Näin nämä sanat

tippuvat. Riisijyvät ponnahtavat pöydänpinnasta.
Katso kuinka kimmoisia ne ovat keittämättöminä
vaikka mainostemppuhan se on, kuvaustekniikkaa. Tarpeeksi monta kuvaa sekunnissa riittävän
pehmeä hidastus. Tippuvat, syömäpuikoin syötynä ja taivas
kuinka minua välillä väsyttää tämä
kepeys koska
yhtä kaikki
jokainen riisinjyvä.

lauantaina, kesäkuuta 24, 2006

Las alegrias del San Juan


Maljakossa kurjenmiekkoja, liljoja ja päivänkakkaroita, kaksi tunnistamatonta kukkaa myös, muuten se ei olisi kukkakimppu minun maljakossani. Vanhassa maitotonkassa rönsyävät lupiinit ja kirjahyllynpäätyyn on sidottu vihta, hieskoivun lehden erotan jo.

Kaupunkijuhannus ei voisi maistua paremmalle, uusia perunoita, raparperisiikaa, torilta ostetut euron ketokimput ja unta, unen suloista makeaa. Sisko-kulta ja sen mies tulevat käymään, illalla soittaa Laura ja pyytää lenkille. Pyöräilemme hiljaista kaupunkia Ursulalle, katsomme kokon ihmeen ja poljemme hitaasti takaisin kotiin ja nukkumaan.

Minä tosin kukun vielä kun ikkunaan koputetaan, ensin hiljaa, sitten vaativammin. Onnen väsyttämä ystävä kesäyössä, tarjoan yrttiteetä, punkero-Tiu saa surun kääntymään nauruun. Kissa on päässyt valjaissa puistoon ja karkaa nyt päättäväisesti rappuun joka oven avauksella, sitä ei uskoisi samaksi araksi kurnuttajaksi jonka kuukausi sitten kannoin kotiin. Puhumme hiljaa parisuhdesokeudesta, ihmisten kokoisia maailmoja erottavasta ymmärtämättömyydestä. Sydän on täysi halatessa. Ystävän lähdettyä nukahdan kissa kainalossa.

Uni on hetki yössä

Juhannus-unessa lentävät pääskyt
punovat purppuran sineen

Koska taivas on totta
kuin yö
ja uni
on hetki yössä

torstaina, kesäkuuta 22, 2006

Miten istutaan terapeutin tuolissa muistoitta?

Onni polttaa minussa. Keväinen kulo, keskikesälle levinnyt. Olen avannut ikkunan tulen tulla, ymmärtämättä sen voimaa. Minä palan. Ystävien voimasta, elämisen kokemuksen voimasta.

Vuosia istuin saman ikkunan ääressä näkemättä mitään, kuulematta. Ikkunanlasissa heijastus jostain vieraasta, ulkoapäin koetusta.

Tyttö oppii solmimaan kengännauhat, ajamaan apupyörittä, repimään rupia asfaltti-ihottumaisista polvista. Pitkähiuksinen pikkutyttö, isosiskon vaateineen. Hiihtokilpailuissa pyöreän tytön suksesta aukeaa monon salpa, tulokset luetaan ääneen, kirjoitetaan liitutaululle luokan nähtäväksi, otsatukkaisen tytön sydäntä polttaa huonoimman häpeä. Polkkatukasta leikataan poikatukka, tyttö pelaa jalkapalloa, kapenee. Keväisin vaihdetaan pelipaitaa ja ostetaan uudet pläägät, numero selässä säilyy. Vuosia samoja hiekkakenttiä, tekonurmia, tekniikkaharjoituksia. Kesäisin turnausmatkoilla vertaillaan rusketuksia ja reisien paksuutta. Näteimmät tytöt pääsevät poikien viereen. Minun ihoni ei rusketu, reiteni eivät kapene, mutta tekniikka paranee, voimaa ja vauhtia tulee lisää. Tyttöjen väliset ystävyydet ovat heikoimman nokkimista. Suljetussa äänestyksessä minusta tehdään joukkueen kapteeni. Terapeutin tuolissa en muista miltä se minusta tuntuu.

Sinä kesänä voitamme mestaruuden. Murran käteni loppuottelussa, mutta pelaan loppuun asti. Bussissa valmentaja kehuu periksiantamattomuudesta, ymmärrän lukevani silmistään vilpittömyyden, mutten ymmärrä miksi minua kehutaan. Minua ei ole, joukkue on.

Seuraavaa kevättä ei tule, uutta pelipaitaa. Tyttöjen väliset ystävyydet ovat alkaneet kiertyä parisuhteiksi, muidenkin reisissä on voimaa. Harjoituksia on kaksi kertaa päivässä ja valmentaja jakaa ruokavalio-ohjeita. Yhdessäolon, ystävien ja itsensä voittamisen tilalle tulee suoritus.

Liun läpi lukion. En osaa kertoa terapeutille miltä minusta on tuntunut olla 17-vuotias vuonna 1993. Minulla ei ole muistoja seitsemäntoistavuotiaan ajatuksistani.

Isä ja äiti ovat eronneet kun olen kymmenen. Kun olen yksitoista äitiä vaivaa välilevyn pullistuma, kannan kauppakasseja koulun jälkeen. Minulle sanotaan, kun paljon myöhemmin kysyn terapeutin aloitteesta, että olen äärimmäisen huolehtivainen isosisko.

Terapeutin tuolissa voi istua ilman ajatuksia. Alussa se on ahdistavaa.

Vinttimme palaa kesänä jolloin otan permanentin. Näen kuivaa puuta syövät liekit kuudennen kerroksen ikkunastani. Palomiehet hakkaavat teräsovien läpi tietään riehuvan tulen luokse. Välähdyksenomainen muisto potkituista ovista. Äiti on kertonut murrosiän raivokohtauksistani, mykästä vihasta maailmaa kohtaan. Sulkeutumisesta.

Sitten muistan pimeän. Hiljaisuuden johon vajoan otteetta, josta en osaa ylös, jonka sisältä ei huudeta apua.

Olen kaksikymmentäviisivuotias kun aloitan yliopisto-opinnot. Aika ennen sitä on järjestelty siististi muovitaskuihin työtodistuskansioon. On vuodenpätkiä joilta todistusta ei ole, onko minua ollut? Elämä on sivutettua, se on sivunnut minut.

Istun rahoituksen perusteet -luennolla ja monistan muistiinpanojen marginaaliin ajatusta. ”Haluan löytää kotiin”. Kolme vuotta elän, luen, lasken ja uskon.

Uskon valmistuvani kauppatieteiden maisteriksi rahoitus pääaineena. Koulurakennuksen seinät sits-ilmoituksineen, ruokalan lounaskeskustelut huokuvat maailmaa, jossa roikun sillä ymmärryksen tasolla joka syntyy kielestä, eleistä, pukukoodeista. Tunteeni hautaan vieraina, myös itseltäni. Ihmisten kohtaaminen on jokapäiväinen koettelemus. Erään syyskuun jonakin iltapäivänä löydän itseni itkemästä keskellä Mannerheimintietä, matkalla koulusta töihin. Keho ei anna periksi, mutta mieli murtuu. Seison keskellä janaa, jonka kumpikin pää on väärä.

Lähden vaihtoon, hengitän vapaammin appelsiinipuiden maassa, matkan päässä. Jokin minussa muuttuu. Palaan takaisin ja aloitan terapian. Palaan kouluun ja vaihdan pääainetta. Yritän uuden alun.

Kuluu kaksi vuotta, löydän miehen muotoisen onnen. Mutta onni kuluu, vaihtuu, katkeaa. Perheessä sairastutaan ja erotaan. Sen pitkän talven kirjoitan itseäni eläväksi. Kirjoitan itselleni muistin.

Tulee kevät. Metsästä päin tuulee. Savun tuoksu avonaisesta ikkunasta, kirjoittaessa. Tuli joka palaa elämää, ihmisestä syntyvä liekki.

Tänä aamuna tajuan olevani vaarassa palaa loppuun.

keskiviikkona, kesäkuuta 21, 2006

Happea

Sydän on voimakas
lihas
kieli on vieras
maksa liukas, viininpunainen.

Aivot ovat harmaata
ainesta ja lakkaavat välittämästä
mistään
kielen kertomista, sydämen levon puutteessa.

Cara mía

Istuu vieressäni hiljaa, katsoo kadulle.

Tarkastelen ikkunalasin heijastamaa ryhtiä.

Valon ja hälinän tahrimat kasvot, vakavissa silmissä tuttuus, joka saa hämilleen.

Yritän muistaa tämän hetken, kun ohiajava auto tummentaa taustan, nostaa ääriviivat esiin terävinä ja näen runon.

Pitelevät pientä kannattelevat


The message they told
Originally uploaded by Viiii.




puut säilövät sielusi, kiinnittävät sen kuin juurensa kallioiseen maahan
pitelevät pientä kannattelevat
jotta sinun olisi keveyempi
jotta minun olisi

maanantaina, kesäkuuta 19, 2006

Hetkellisyyksiä

Tuuli tarttuu mekon helmaan pyörän täristessä Porthaninkadun mukulapintaa alas Hakaniemeen ja edelleen keskustaan. Puuvillaisen kankaan vangitsema ilma tuntuu pehmeältä iholla, niin lämpimältä ettei se varsinaisesti edes viilennä liikkeen lämmittämää säärtä. Kesämekossa kesäyössä. Hieman myöhemmin istun täyttömaakummulla katse kiinni horisontissa, meri on taivas ja toisinpäin, molemmat savunsinisiä yöttömässä yössä. Ruosteinen proomu on hiljaa kaunis, kuohuva juoma juovuttavaa, hetkessään ohuen valon tavoin. Näitä öitä ei muisteta nukutuista unista, kesäöissä unet valvotaan.

On maanantaiaamu. Työpäivä. Pelakuu on vihreä tursas ikkunalaudalla, jostain syystä kuvittelen sen viiksekkääksi mieheksi vaikka tiedän nupuistaan puhkeavan hentoa punaa. Ruusupensas ikkunan takana kukkii yksinkertaisin terälehdin moninkertaisesti. Tiu nukkuu futonilla. Kaksinkertainen Tiu. Kissa on paisunut lomaviikon aikana palloksi, ruokahalunsa on ehtymätön. Mietin mahtaako tämäkin yksi moninkertaistua lähiviikkoina. Sitten olisi taas syytä juhlaan. Varpajaisten ajatus naurattaa vesijuoksuvyötä lainaan hakevaa Veloenaa ja Vompia.

Mutta nyt on liuttava eteenpäin hetkessä, muistettava tuliaiskarkit työkavereille.

sunnuntaina, kesäkuuta 18, 2006

After glow

Sain viimein siivottua jääkaapin oveen tupareissa ilmestyneet säkeet kaikkien luettaviksi, juhlarunoutta täältä.

lauantaina, kesäkuuta 17, 2006

Kotiinpaluu II

Olo on asettumaton
Ja janoan rakkautta
vastaanjuostua
syliinpuristavaa
vatsanpohjan täyttävää

Ja ajattelen kuinka ei silloin niin kuin ei nytkään
kuinka ei rakkautta kotiinpaluussa
odottamisesta epävarmaa
kaipauksen poispyyhkivää
syvän unen tuovaa

Ja näen kaiken niin kuin se oli lähtiessä
rypyt lakanoissa
puoliksi juotu vesilasillinen
nopea halaus
suudelma

Lähtiessä minun omaani
yhden ihmisen onnea
kotiin palatessa

Kotiinpaluu

Ensimmäinen ajatus josta saan kiinni sen jälkeen kun olen tiputtanut rinkan lattialle - tarkasta kasvit. Helpotuksen hymy leviää vihreästä vastaanotosta, kukkani eivät olekaan kuolleet vaikka kastelija ei ehtinyt paikalle kuin kerran, olin varma että ulko-ikkunalaudan kukkalaatikon hennot tuoksuherneet ja yrtit olisivat nuupahtaneet lämpimistä säistä. Veloena on oikeassa, uskomme kasvit hennomiksi kuin mitä ovat. Pelargonia-vanhuskin pui vihreää nyrkkiään siihen malliin, että pian siitä puhkeaa jotain vaaleanpunaista.

On kummallista istua tässä punaisen futonin reunalla asunnossa, joka seisoo hiljaa ympärillä. Lähtiessä tämä kaikki helisi edellisillan ja yön juhlia, ja sydäntäni, joka soi kauniista sanoista ja läheisyydestä.

Paluu ä:n ja ö:n pariin kotiin tuntuu myös turvattomalta. Matkustamisen irrallisuuden tunteessa on helppoutta, etenemisen konkretiaa, joka raukeaa väistämättä kotiinpaluun myötä. Ainakin osittain. En vielä uskalla kuulostella pääsinkö tarpeeksi pitkälle, ja mihin oikeastaan edes yritin. Olo on asettumaton. Pesukone kiinnittäköön minut, pitäköön paikallaan hermostuneina suihkivat ajatukset.

Kotimatkalla

Olen miettinyt talla matkalla muun muassa kuolemaa. Olen ollut onnellinen.
Olen etsinyt sydamen muotoista kivea, luopunut mahdottomasta.
Olen yrittanyt irrottaa otetta miehesta.
Varpaitani on lammittanyt dyynien valkoinen hiekka, olkavarteni polttanut aurinko.
Olen juossut kiinni kampeloita kirkkaassa vedessa, kuullut tuhannet linnut.
Olemme puhuneet muistamisesta - muutoksesta siina. Ja maisemassa. Ja meissa.
Olen toivonut matkustaneeni tarpeeksi kauas. Olemme nauraneet, kulkeneet samoissa sukissa.

Eparoin palata.

sunnuntaina, kesäkuuta 11, 2006

Ahoi - vasyneesti

Oi juhlat! Oh, oih. Kiitos kaikille ihanille, jotka tulitte ja ovista ja ikkunoista ja lammititte lasnaolollanne! Onni on minussa pysyvampaa nyt.

Iltaisista hetkista muodostuu unen mosaiikkia. Uinun bussimatkaa Tallinnasta Riiaan, nuokkuen ihastelen maiseman vilistavaa vihreytta, kuusenoksat pitelevat raskaita kerkkiaan kuin torimummot myytaviaan, tarjoavat uutuuttaan ohikulkijoille samalla kun vieressa havisevat lehtipuut kiiltavina, ne napsuvat tuoreutta, olen varma, vaikken voikaan pysahtya kuuntelemaan.

On matkustettava. Mieli on taynna, sydan on. On matkustettava, irrottauduttava. Annettava ajan ja valimatkan tehda tehtavansa. Mika se sitten onkaan, en osaa maaritella, tai halua. Talla matkalla ei ole muuta suunnitelmaa kuin lapikuljettavat kaupungit, paamaaran hiekkadyynit. Se tuntuu hyvalta. Tuntuu hyvalta istua ystavan vieressa keskella leivanmuruja ja selata matkalukemistoa kirsikoiden tahrimin sormin.

Viivyn poissa hetken.

lauantaina, kesäkuuta 10, 2006

Syreenin oksa hiuksiin

Auringon ote ihosta on eri kuin vielä kertaakaan tänä kesänä huomaan aamulla, kun odotan Tiun kanssa taksia lomahoitajan luokse. Kesä, loma. Rinkka on vihdoin pakattu, toiverikkaana päälimmäiseksi punaiset bikinit ja aurinkovoide.

Kello on pian kuusi, retkotan futonilla kone sylissä, pitäisi nousta suihkuun, käyttää marinoituneet tofupalat uunissa, maistaa iltapäivän tekeytynyt sangria. Väsyttää, 15 minuuttia unta, ehdin jos nyt suljen silmät.

Halauksia, kohta.

Ja syreenin oksa hiuksiin.

perjantaina, kesäkuuta 09, 2006

Kisuni onkin misu

"Näetkö, ei ole pippeliä?" Saksaan murtaen suomea puhuva eläinlääkäri näyttää minulle nukkuvan kissan alapäätä, nyökyttelen, juu ei, ei ole. Nukutettu kastroitu kollini heräisi lääkepiikkiunestaan tyttökissana, jätän harmaan kerän lääkärin pöydälle ja lähden asioille korvanpuhdistusoperaation ajaksi. Kävellessä tekstaan huvittuneena ystävällä, joka asiaa alkuunsa epäilikin, "oikeassa olit". Sukupuolesta viis, sydänsyrjä-rakkaudella odotan heräilevää kattia lääkäriaseman aulassa. Kaikki on mennyt hyvin, vasen korva pahempi kuin oikea, lääkekuuri ja korvatipat, kontrolli parin viikon päähän. Pikku pöhkö, huoahdan hiljaa.

Olen koomassa kolistellessani sporalla kotiin, roikotan päätäni kuljetusboksin ristikon edessä, tarkkaan että Tiulla on kaikki hyvin. Hentoa maukunaa lukuunottamatta kissa on rauhallinen. Kotona kopista astuu epävarmat tassut, syliin puskeva pää tuoksuu lääkärille. En malttaisi jättää tätä häntäpuolta viikoksi, mutta matka on tehtävä, koska se On. Odotan taivalta yhtä innolla kuin rinkkansa jo pakannut ystävä. Suu kääntyy hymyyn kun mietin näkyä takaapäin. Lauttasataman lippujonossa kaksi kikattavaa, hyvin juhlinutta, reppuselkäistä kolmekymppistä höpisevät jotain hupsiksista ja koittavat organisoitua matkalippuineen.

Kohti sunnuntaiaamua, kohti kesätyttöseikkailua!

Mutta sitä ennen vielä, lauantai ja monta halattavaa, jännitys venyttää hymyä kun mietin soivaa ovikelloa, toistuen avautuvaa ovea joka toimii kuin joulukalenterin luukku lapsena, hyvää joka avauksella. Ystäviä, sangriaa, kesäjuhlat jeejeejee

torstaina, kesäkuuta 08, 2006

"33"

Soitan hätääntyneenä ystävälle, kissamaki on hypännyt alas seinältä! Villieläin hyörii jaloissani eteisessäni raitahäntä viuhtoen ja pelkään kohdata sen oranssina hehkuvat silmät. Naulakon päälle kiivettyään eläin kääntää päänsä ja katsoo suoraan lävitseni. Uni katkeaa, vaihtuu. Seuraavassa hetkessä istun huoneeseeni kannetun pitkän pöydän ääressä keskustelemassa ikäihmisten ryhmässä, joka kutsuu itseään kryptisesti luvulla 33. Selviää, että kolmekymmentäkolme on ikä, jolloin erään keskustelijan poika sai ensimmäisen lapsensa. Kyseessä on lasten vanhempiinsa kohdistuvaa liioiteltua huolta käsittelevä tapaaminen.

Vanhemmat ovat sinut vanhenemisensa kanssa, mutta keskustelevat kiihtyneinä siitä, kuinka lapsensa eivät ymmärrä ettei vielä eletä rollaattori-aikaa. Vieressäni istuvat entisen poikaystävän vanhemmat, vastapäätä pöytää toimitusjohtajamme isä, joka on juuri on puuskahtanut kommentin siitä, kuinka edesvastuuton poikansa oli mennessään naimisiin, ilman omistusasuntoa (se, kuinka tiedän kyseessä olevan toimistusjohtajani isän, ei ole relevantti tarkennus tässä todellisuudessa)! En saa tartuttua vilkkaana käyvän keskustelun hännästä kiinni, liukenen unessa taka-alalle tarkkailijaksi. Jostain syystä pöydän ääressä istuvilla naisilla on samalla lailla permanentoidut hiukset ja pastellisävyiset vaatteet. Se on minusta unessa säväyttävä yksityiskohta, ja samalla mietin kuinka hyvin nämä ihmiset hallitsevatkaan sivistyneen keskustelun taidon. Lemur catta hiipii eteisestä jalkoihini, muistan ystävän, joka odottaa auki jääneen linjan toisessa päässä, siihen herään.

Vielä hämmentyneenä unen vilkkaudesta kuulostelen oloani. Ei, ei enää kuumeista väsymystä, ei painetta poskionteloissa eikä puolikasta kaktusta kurkussa. Hymyilen kollin niskaan, lomasairastaminen ei olisi sopinut lainkaan suunnitelmaan. Sen sijaan tämä tarkoittaa uutta kiireistä päivää, on jouduttava töihin, ehdittävä illalla Tiutaleen kanssa eläinlääkäriin, tekemään kauppareissu, pyykkäämään, tiskaamaan ja kotiin takaisin hoivaamaan nukutuksesta tokkuraista kollinpoikaa, erästä maailman suloisimpiin kuuluvista torkkujista.

keskiviikkona, kesäkuuta 07, 2006

Iltasatu

Joku muukin on matkannut metsässä.

tiistaina, kesäkuuta 06, 2006

Olen, vesijuoksen

Liikkeellelähdön yritys.

Aurinko,
ystävä,
sininen vyö,
lämpimän veden vastus,
aamukesäkaupunki,
sauna.

Aurinkoystäväsininenvyölämpimänvedenvastusaamukesäkaupunkisauna
aurinkoystäväsininenvyölämpimänvedenvastusaamukesäkaupunkisauna
sininenvyöaurinkoaamuystäväkesäaurinkosaunavastusloiskis.

maanantaina, kesäkuuta 05, 2006

Keskuspuiston halki

tuoksu sitoo minut hetkeen, sinä sidot
onko minulla omaa tahtoa
toivoa muuta

toisaalta, uskonko
sellaiseen rakkauteen, koska siitähän on kyse
en, vaikka omistamiseen
vaikka siihen en usko

varjoista viileällä metsätiellä
pyörää rullaa aurinkoläikän lämmön
päätän, sovin
uskovani, että muunlainen on mahdollinen
itsenäisempi onni,
vaateista vapaa rakkaus

ja että se löytää minut, sokeana kuljetuista huolimatta
eksytyistä metsäteistä

sunnuntaina, kesäkuuta 04, 2006

Vihreää odotusta


100-0018_IMG
Originally uploaded by Viiii.
Lalalalalala-lauantaina, sateisella torilla, minä ja tuoksuherne. "Uskaltaisinpa uskoa osaavani ylläpitää elämää" kirjaan kuvatekstiin, varsi on niin hento vielä, mullan painosta taipuva.

Muita laatikkoon asettuneita ovat sitruunatimjami, krassiköynnös, opaalibasilika, hopeaköynnös ja neilikka, jonka kaunista fuksiaa en voinut vastustaa. Sopivan sekalainen seurue ikkunalaudan kesäasukkaita siis, ensimmäiset vieraani.

Kuuntelevat tällä hetkellä sadetta vielä ruudun takaa, odottavat että siskon J hoitaa teknisen puolen kuntoon. Ikkunantakainen ruusupensas röyhistelee tulijoille, kesäkuu kohisee.

Kotiaamu kaksin viiksin

Karhea kieli herättää minut sunnuntaihin, pään vierellä harmaa aamupesulla. Venyttelyä kaksi- ja nelijalkaisesti, aamukahvin keittoon kuljemme yhtä matkaa, kolli olalla keikkuen. Mitä minä kirjoitinkaan yksinäisyydestä kesässä sitä ei mieli enää suostu muistamaan.

Viikko aukeaa täynnä tekemistä, tapahtuvaa, ihmisiä. Odotan kaikkea innolla nyt, levänneenä. Olen huomannut pulisevani tuparisuunnitelmia jokaiselle, joka osuu tielleni. Jotain olennaista on muuttunut, en osaa jännittää juhlia stressaten. Odotan vain innolla halattavia ihmisiä ovelleni, hassuja törmäämisiä pienessä tilassa, sangriamukien kilinää (tainoh, muovimukit ehkä lähinnä klonksuvat. On säästettävä tiskin määrässä, dagen efter on matkapäivä, ennen kaikkea.) ja merkintöjä vieraskirjaan.

Sitä ennen on kuitenkin tehtävä paljon - porattava taulunpaikat, noudettava lamppu ja hylly ja peili, muistettava kauppalista, sekoitettava akryyliväreistä oikeita sävyjä. Nuolaisen ajatuksissani suupielestä jugurttiviiksiltä kärjet, mansikan makua, kesää.

lauantaina, kesäkuuta 03, 2006

Kartta kädessäsi

Löysin itseni kätesi alta
heräsin
hymyyn joka toistui silmissäsi

Löysin itseni sormenpäistä jotka kulkivat
muotoa etsien
minua hahmotellen

jotka kulkivat unista siluettia piirtäen
kuin rakasta vierasta

Sinä löysit minut

Kuunkierrosta kuunkiertoon
piirrämme
toisemme

Itsemme
toisiimme kiinni

Ääriviivoilla
jotka voi tuntea mutta ei nähdä

Rakkauden rajoilla piirrämme karttaa

**
lauantai-illasta runotorstaihin

perjantaina, kesäkuuta 02, 2006

Ottaa melkein vaatii

Aamu ottaa minut, pakottamalla
melkein
niin kuin runo
joka vaatii myöhästymään töistä.

torstaina, kesäkuuta 01, 2006

Yö on liian paljon

Hakaniemen tori on auki kesäkuun ensimmäistä yötä. Hevoskastanjoiden sokeritopat nousevat vihreästä kun poljen kodin ohi kulman taakse. Lempeä ilta vihloo vatsaa. Taivaan täydellinen valo jota vasten pääskyset sukeltavat. Olen surua jonka olen unohtanut. Tapailen sanoja, odotan varjossa joka minun on kuviteltava tähän kauneuteen. Yö on liian paljon ja minä olen yksin, kesää. Kesässä.

Mietin ihmisten energioita, ystävän rytmiä joka edelleen yllättää minut, tänäänkin aamulla kun olen myöhässä. Kutsuvat oravaksi, mutta minusta ne ovat edelleen kurnauskis-suu ja silmät. Siroissa jäsenissä asuu jäntevyys joka ohjaa ylöspäin, voimallisesti mutta pakottamatta. Miltä minun rytmini näyttää? Onko liike ylös vai eteenpäin, kenotanko vai osaanko suoran ja rennon. Vai jarruttelenko kenties kädet taskussa hartiavoimin liikkeen vapautta peläten?

Kädet uppoavat taskuihin kun kävelen penkille jonka yllä kirkuu purppurataivas. Vajoan ajatukseen viulusta ja valosta. Kuulen sen edelleen, kuinka viulu soi kauniin tytön käsissä. Suuri viulu, pienet kapeat sormet. Mietin keskittynyttä kitaristi-ketunpoikaa, ystävääni. Demokeikka on onnistunut äänentoisto-ongelmista huolimatta, lavalla hyvä energia.

Toivoisinko jotain muuta, voisinko toivoa. Ei tämä ole sitä surua joka suli lumien myötä. Tämä on rauhoittavaa pysähtymään vaativaa melankoliaa, osa minua kauniissa maailmassa. Kotini on sokeritoppapuiden ympäröimä kissankehrä, vaaleanpunaperäinen avain käy oveen, ruskea toiseen. Harmaa puuhka maukuu pimeässä eteisessä syliin, kehrä lämmittää niskan.