tiistaina, helmikuuta 28, 2006

Viimeisellä tunnilla

Viimeinen tunti, töiden jälkeen. Istun Akateemisen nojatuolissa ja ajaudun sanojen imussa. Pipo päässä tulee kuuma, en ollut ajatellut viipyväni, mutta pino on sylissä jo. Huitaisen punaisen ajatuksissani reiden ja käsinojan väliin, palaan kärsimättömänä ajelehtimaan.

Rakkaus sinuun vie lähemmäs. Kohtaa oman maailman. Se ei vieri maailman äärilaitaa mereen. Vaan tarttuu siihen. Muistutat minua elämästä, jossa uimme yhdessä. Me näemme toisemme hyvin läheltä. Ei kai tämä lopu näin, sinä sanot.

En minä ole lopettamassa. Minulla on vain pidempi alku. Sen jälkeen kun olen aloittanut, ei näy pimeää loppua.

Kirjoittaa Silja Järventausta kokoelmassaan Patjalla meren yli. Katse nousee napsahtaen sivulta, ajatus on jo oma, mutta näiden lauseiden herättämä. Kohina voimistuu, lähtee liikkeelle vatsanpohjasta, hymyilen kirkkaudelle, merkitykselle jonka juuri löysin.

On puhuttu eroista, juhlissa viiden naisen voimin, eri äänilajeissa mutta yhteen soiden, myöhemmin tässä tihenevässä verkossa myös miesäänin. Miehen ja naisen ero, munkin ja keskushyökkääjän ero, Galateian lanteiden pehmeyden ero niihin karheisiin käsiin jotka sokealla raivolla kaipaavat.

Olen ajautumassa eroon. Kirjoitin eilen ystävälle että olen kulkemassa suuntaan joka vie kauemmaksi vain gradusta ja valmistumisesta. Hiukset auki kahlaan syvemmälle sanoihin, teen eroa artikkeleiden kankeaan muotoon, metodeihin, asiaan joka tuntuu merkityksettömältä. Ehkä tämä oli herätys, jos tahdon niin. Olen aiemmin päättänyt valmistua, mutta roikun päätöksen reunassa enää toisella kädellä. En tiedä mihin valmistun ja mitä varten. Ehkä työ ohjaa tekijäänsä tässäkin. Saan luvan haihatella siinä sivussa, sanat pysyvät, odottavat.

Sarvivälkkeen voimasta

Lennättää köyttä huoneen poikki,
kieppuen sen kevyt varjo huoneen poikki.
Solahtaa silmien ohi, harteilta alas,
kyynärvarsille kiristyy.
Kieppuen huoneen poikki, solahtaa.

Iiristen piki, sarvivälkkeessä graniitin voima.
Katseissa kiteitä, hiuksissa höyheniä. Kieppuen huoneen poikki.

Hiljaa seisoo kaislikko, odottaa.

maanantaina, helmikuuta 27, 2006

Hyväillä säröistä pintaa

Pää on kiinnittynyt natisten paikoilleen. Kahdentoista tunnin unien jälkeen, maanantaiaamu.

Pelkäsin unta odotellessa rikkoneeni jotain, aamulla sen huomaan. Helisen sirpaleita paidanhelmasta. Liikaa hyvää oloako? Liikaa humalaa, kieppuvaa tanssia hiukset auki. Räsähdin hymystä, kasvoista, oman hymyni äkillisyydestä. Menköön, rikotaan ja korjataan. Annan hyväillä säröistä pintaa, koettaa sormenpäillä kolot. Annan myöten sen verran. Hyvän olon ujuttautua hiljaa, hiljaa.

Tarvitsen ulkoilman kirpeän konkretian kasvoilleni, pesemään pois nämä mietteet. Ja kirkkaita sanoja, tiedän jo. Brodskyn ja Kyrklundin.

sunnuntaina, helmikuuta 26, 2006

Seuraava ruutu

Olihan ne, samat. Muutama luettu blogi sai höyhenkynttelikön alla naurun, murteen, tanssityylin. Hyvän mielen bileet.

Miten kaunis päivä ulkona, menisin ja nauttisin jos pää pysyisi harteilla.

lauantaina, helmikuuta 25, 2006

Kohtaamisia kotibileissä?

Niin, olenkohan menossa samoihin bileisiin joista Veloena, Hurina ja muut (?) neuroilevat? Jännää joka tapauksessa, että löytyyköhän vielä vapaita ovenkarmeja nojata ja muita sukanreiän kokoisia miettimisen aiheita.. Ja olin ajatellut olla kokomusta pillihousuissani, mutta nyt en enää ole varma.

Linnumpi

Pelargonia on ottanut paikkansa ikkunalaudallani, sen lehdet vihertävät voimakkaammin kuin lähtiessä. Olen ollut poissa vain muutaman päivän, mutta silmä muistaa, ja huomaa muutoksen. Kevään valoa se syleilee, niin kuin loputkin asunnosta. Astun peremmälle, kotiin.

Hämeessä valo soi kevättä sirkkujen laulussa.

Tuhansin silmin katsoo eläimet
avoimeen. Meillä vain on silmät
kuin nurinpäin, kuin niitten ympärillä
ansat, niitten vapaan pääsyn tiellä.
Me ulkopuolisen vain eläimen
kasvoista tiedämme; jo pienen lapsen käännämme katselemaan taaksepäin,
ei avonaiseen, joka eläimessä niin syvää on. Niin kuolemasta vapaa.
--
Ja entä linnun puolinainen varmuus:

alkunsa kaksinaisuuden se melkein tietää,
kuin etruskien sielu, vainajan,
ken avaruuteen yhtyneenä kantaa lepäävän hahmon arkunkannellaan.
Ja kuinka tyrmistyen lentoon lähtee
kohdusta tullut. Niin kuin itseään

säikkyen vavahtaa se ilman halki
kuin särö kuppiin.

Joka aamu tippuu talvisista koivuista keltasirkkuparvi mökin pihaan syömään, lehahtaa epävarmana edes takaisin, käpytikkapari käy ahnaasti talin kimppuun, utelias hömötiainen, rohkea ahne pikku pullukka antaa seistä melkein vieressä siemensavottaansa katselemassa. Tuvan pöydän ääressä, Rilken elegiat uudestaan ja uudestaan, ikkunan takana linnut.

Puhe kiertyy olemisen vaikeuteen. Tämän hetken, jatkuvan läsnäolon kadottaa niin helposti. "Jos osaisi olla niin kuin nuo linnut" äiti miettii ääneen, tietämättä lukemastani. Sängyllä lojuu Helinin Linnumpi nyt. Sinne asti en päivien kulussa pääse, runoelma tulee kannetuksi lukemattomana kotiin, mutta ehdin vielä.

Katson kulkuani järvenselällä, edellispäivän umpihankeen astuttuja askelia. Vaelluskengän jäätynyt jälki, minä. Tuossa pysähdyn, katson puut, metsän mustan harjan. Harmaa taivas on sulkemassa. Hämärä tiivistyy. Niin hänen jalkainsa jäntereitä ja kylkiensä lihaksia jännitti uusi, väkevä voima, niin ettei mikään välimaa ollut hänelle liian pitkä, vaan kepiästi ylitse suohautojen ynnä kaatuneitten metsänpuitten hyppäsi, ja hänen juoksussansa oli vinha vauhti, niinkuin länsituulen. Pää seuraa silmien liikettä, tuuli saa otteen pipon alta karanneesta suortuvasta ja kuiskaa korvaan. Haluaisin nähdä suden - ei niitä täällä päin kai edes liiku, järven jäällä alkuillan hämärässä varsinkaan, mutta annan mielikuvien juosta rikkomatonta hangen pintaa. Nähdä suden. Nähdä metsän ja katsoa sitä silmästä silmään. Kiihtyä, elää!

Kiipeän pienen saaren kiviseltä rannalta sen lumikumpareiselle laelle, koivujen ja mäntyjen keskelle, kiepun ympäri. Pulssi tihenee aavistuksen, vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Aino Kallaksen sudenmorsian. Mustikanvärinen goretex rapsuu, hengitän pakastavaa ilmaa syvään, annan kirkkauden pistellä keuhkoissa. Pysähdyn vähän päästä kuuntelemaan aukealla humisevaa hiljaisuutta. Kahisen kaislapellon poikki takaisin mökille.

***
kairan jäätä purevassa kierteessä
kitkan voittava voima vesisaaveja kyydittävän kelkan kiristyvässä narussa
avannon sulaa suojaavan lumikeon muodossa
kiukaalle sihahtavan veden kaaressa
pakkasillassa
kuumaa höyryävät paljaat hartiat, minä

tiistaina, helmikuuta 21, 2006

Melkein läpi

Oloni on. Olen vatsasta ohut. Ikäänkuin sisäänhengittäisin selkärankaa myöten koko ajan, mutta pidäkkeettä. Eilisen ulospurskumisen jälkeen olen hetken tyyni ja litteä. Korvien asennosta aavistan ettei tämä tyyni vielä kestä, höristelen tasapainon perään, mutta toivoa on. Miksi aina pitää raastinraudan kautta käyttää itsensä, en tiedä [mielessä rapattu betoniseinä jota pitkin raahaan sormenpäitä, kynsiä, kuuletteko rahinan] mutta olkoon sitten niin.

Pakkaan laukkuun runoja ja novelleja, unohdun hetkeksi Edith Södergranin ääreen, olisi liioittelua kirjoittaa runo tähän, mutta se on kuin peilikuva jota ei halua uskoa omaksi naamaksi, Elämä. Päätän - ei, liian topakka verbi tähän päivään - sovin, että se on vain tämän päivän kuva, eilisen heijastus. Mutta kirjojen väliä hypittävän lyhyitä tekstejä pakkaan, ja taloussuklaata, kuuliaisesti.

Ja kirjoitusvälineet, määrittämistä varten. Lepattavan itseni juurella määrittelemättömyys. Blogillani ei ole profiilia, eikä listauksella slogania, syystä. Inhoan määritteitä, lokerointia, en edes oikein tajua niiden funktiota kiinteinä kynänjälkinä kertomassa siitä mikä olen, kun se kuka tai mikä olen vaihtuu naps, ja naps, taas vaihtui (nääh, tämä on kaiketi vain sitä kapinaa ja kieltämistä mikä alustaa jokaista liikkeellelähtöä, muutosta). On sikseen hassua että tapasin eilenkin itketyn entisen poikaystäväni netin kautta, sillä mistä muusta ilmoitusten teko ja niihin vastaaminen alkaa kuin juuri määrittelystä, itsensä ja sen mahdollisen toisen?

Jonkinmoisesta mullasta minunkin varteni kuitenkin ponnistaa, tietyistä auringoista versoo ja vihertää. Yritän siirtää niistä joitain sanoiksi ja oleentua sitten piirrettyyn kuvaan, pitää sitä omanani rentoutta hengitellen, kotiutua. Katsotaan-viskase.

Claes Andersson kirjoitti näin joskus vuosien 62 ja 84 välillä

Lapsi on ihmisen isä.
Juuri nyt on aika.
Kaikki mikä tulee tapahtumaan huomenna
tapahtuu jo tänään.
Miksi me emme tiedä sitä?

Mietin ilmastonmuutosta.

Olen nyt hiljaa hetken, toivon että loppuviikkoosi kuuluu hymyä.

maanantaina, helmikuuta 20, 2006

Pannukakkua hillolla

"Oletko koskaan miettinyt miten voisit parantaa ajatustesi suullista ilmaisua?" ystävä kysyy minulta kotimatkaa kävellessämme, tanssikengät repussa askelten tahtiin hölskyen. "Jatkuvasti" mietin, mutten ensin vastaa mitään, koska puhuminen tuntuu työläältä jo pelkkänä lihastoimintona, olen ollut entistä hiljaisempi näinä päivinä, mutta tämän ystävän seurassa, joka on entinen poikaystävä, on ajatusten ääneenlausuminen sitäkin hankalampaa (miksi käymme edelleen tanssimassa yhdessä, jos puhuminenkin tuntuu vaikealta, jos en meinaa selvitä kotipuiston ylämäestä eroahdistukseltani? tämä on se ajatus jonka äänellistämistä mietin eroristeyksen lähetessä). Jos olisi metodi jolla pään sisäisen sekametelin saisi omasta suustaan ikään kuin simultaanisti tulkattua selkokielelle ilman pelkoa loukata kuulijaa lennossa, olisin varmasti jo opetellut kyseisen tyylin tai murteen viimeistä vivahdetta myöten.

Eipä semmoista mallia kuitenkaan ole missään esitelty, mutta luulen ymmärtäväni ainakin osan siitä mikä mahdollistaa hankalistakin asioista keskustelemisen. Luottamus, ystävyyteen, siihen että toinen ymmärtää ajatustesi lähtökohdat, tuntee sinut ja ajatuksesi, tai ainakin antaa aikaa selvittää sanottua ennen kuin sulkeutuu väärinymmärrykseen, mutta samaan kuuluu myös luottamus itseensä. Tältä minusta tuntuu, näin ajattelen, näin sen haluan sanoa, kuuntelethan, yritäthän ymmärtää. Se itse on minulta vaan hukassa.

Ystävä on joko kaukaa tai sattumalta viisas valitessaan puheenaiheen, kysymyksestä on helpompi lähteä liikkeelle, ja lopulta seisomme risteyksen reunalla liikennevaloissa, minä itkuisena, hän vakavana hiljaa. Tuherran ulos osan siitä vellovasta jota hiljaisuuteni taakse patoan, saan kuulla etten ole merkityksetön, ettei tämä olo tule olemaan ikuisesti, ettei otsassani lue tartuntavaara. Ehkä joskus myöhemmin myös sisäistän kuulemani, katua ylittäessä mielessä takoo kuitenkin vain "sairas, niin sairas että minua täytyy pelätä..".

Tarvon ylös mäkeä jota joku tänäänkin on hihkuissaan tumpsuttanut alas pulkalla, pyyhin poskia kyyneliä huonosti imevään lapaseen ja kaivan kännykkää taskusta, lukeakseni uudestaan tekstiviestin jonka olin saanut tanssitunnin aikana, en ymmärrä siitä mitään toisellakaan lukemalla. "Tiesitkö että sulla synestesia? Miten siistii, tsekkaa ...". Yksi tauti lisää, mikä siinä on siistiä, väsynyt mieli ei hahmota hauskuutta ollenkaan, ei osaa edes kiinnostua kunnolla. Kotona selviää, että yksi oudoista tavoistani on versio tästä ilmiöstä, kyky nähdä kirjaimet ja numerot väreinä. Sibeliuksella oli sama hahmottamisen tapa, itse en tosin näe musiikkia väreissä, en tosin osaa lukea nuottejakaan, johtuisikohan siitä.

Väsynyt, pitkä päivä. Tiedän että huomenna on parempi, varmasti on, yksi jokin on sekamelskassa selvempi, edes hetkellisesti. Ja ylihuomenna pääsen maalle kirjoineni. En osannut sanoa mitään äidin ruokatiedusteluihin, muuta kuin että haluan pannukakkua. Tai lettuja, mitään muuta en muista että olisi tehnyt mieli pariin viikkoon. Pannukakkua ja vadelmahilloa, samaa viattoman kepeää makeaa mitä Lindgrenin kirjojen kesissä on hilattu lapsuuden vuodesta toiseen ylös puumajoihin korihissillä.

sunnuntaina, helmikuuta 19, 2006

Virran viemä

Nenäliina tulee taitella tukevaksi puikoksi, näin sen kulmaan voi tarkasti ja nopeasti kuivata kyynelehtivät silmät vaikka käyttäisi silmälaseja ja ripsissä maskaraa. Näperrän Serla-puikkoa ystävän odottavan katseen alla, yritän saada sanotuksi sen mikä eniten vuodattaa kun siihen kysyvän sormensa tökkää. Savuinen oluttupa ei ehkä ole oikea paikka tälle keskustelulle, mutta syömättömään vatsaan kumottu tsekkiläinen rentouttaa jo painavan tuopin puolivälissä sen verran että saan edes osan kerrottua.

Ystävät, sisko, äiti tuntevat itsensä neuvottomiksi hiljaisen muurin takana seistessään. Minä taas puolellani katselen itsesyytöksen graffiteja, ja ahdistun enemmän. Niin itsekästä saada lähimmät huolestumaan puolestani tällä tavoin. En valitse olla tällainen, turta tuppisuu, iloton ja eloton, mutta pelkään mustan juovuttavaa makeutta. Tunnen sen niin hyvin, niin paljon helpompaa antaa virran kuljettaa kevyttä kehoa, hiusten juosta virran pintaa, kuin tapella vastaan, pitää kiinni sieltä mistä saa ja yrittää hymyä vaikka mieli makaa vieressä kaksinkerroin kasaan käpertyneenä.

Lähden pois, maalle, keskiviikkona. Osittain lomaa ajatellen poimin runokirjoja kuin marjoja mustikanvarvusta perjantaina kirjastossa. Sormet sinisinä, sylissä 20 runokirjaa laskeuduin lainauspisteeseen. Ystävällinen virkailijapoika huomautti ujosti että minulla on nyt 37 lainaa, 40:ssä menee raja. Hymyilin takaisin ja nappasin mukaan vielä yhden aulan tyrkkypöydältä. Ehken raahaa koko pinoa mukanani, mutta onhan huomennakin (tänään) päivä joka kuluttaa. Ensin saa kuitenkin unohtua uneen.

lauantaina, helmikuuta 18, 2006

Harjoitelma

Oikaisen töihin tavaratalon läpi. Ohitseni, melkein varpailta, kävelee nainen kasvot kiinni, silmissä lasia.

Suruko soittaa näitä kasvoja?

Tänään on kolmastoista päivä, syntymäpäivä yhtenä, palkkapäivä kaikkina muina. 14. ihminen on mustatoppatakkinen mies, talven lakastamilla kasvoillaan sama nimeämätön. Katse kiinnittyy vastaantulijoilta verhottuun ilmeeseen otetta haroen.

Tiedän mitä tämä on. Huikentelevainen yritys huijata sekunti sielustasi, 14. ihminen. Mutta minä lasken teidät kaikki. Jokaisen vastaantulijan kiinnitän katseeni köyteen, jotta lepattaisin itse vähemmän, jotta kuuluisin enemmän. Mutta metalli siroaa Esposeen ja Kuuhun.

Tämä suuri lasilla vuorattu luola on kaupan pyhättö ja terminaali, jossa asetutaan alttiiksi transportaatiolle. Läntisten ja eteläisten osien naiset turkeissaan parveilevat aikamatkan toivossa lasisten tiskien vierillä. Työntävät lakatut sormensa purkkiin, kuvittelevat nuoruuden kämmenselällään. Myskiä. Raide numero vitonen. Juna meni jo.

Katso minua, pyydän jokaisella ohituksella. Silmäsi. Älä päästä otetta. Mutta metalli siroaa Espooseen ja Kuuhun.

perjantaina, helmikuuta 17, 2006

I'm gonna file my claim

Napsautan iTunesin sufflella soimaan, en osaa päättää minkä musiikin haluan soivan korvissani tänä aamuna. Kone aukaisee suunsa, kujertaa Norma Jeanin punatuilla huulilla jättävänsä hakemuksen jolla iso komea kultakimpale mieheksi tulee koputtelemaan kotiovelle. Tai jotain.

En osaa päättää pukeako päälle vai keittääkö kahvia. Vatsassa lainehtii pieni nälkä, hiljaa, enää sitä tuskin huomaa, se on soutanut ympyrää vatsanpohjassa niin kauan jo. En saa ohjattua suuhun sitä mikä sen hiljentäisi. Myöhemmin. Kohta olen myöhässä taas. Istun jalat ristissä sormet näppäimillä, kieli tiukasti kitalaessa. Leuat puristavat hampaiden portit tiukempaan. Höllään jännitettä aina kun huomaan ja muistan.

Nyt, petaa sänky, pue päälle, pese hampaat, huuhtele silmät, tarkasta avaimet ja lähde töihin. !

torstaina, helmikuuta 16, 2006

Cuentame lluvia

soiva muisto
"..while you are away, my heart comes undone. slowly unravels in a ball of yarn. devil collects it, with a grin. he'll never return it. when you come back, we'll have to make new love.."
kaiku enää.

***
Olin unohtanut miltä flamenco näyttää ja miltä sen täytyy tuntua sormissa, reisissä, niskassa pään asentona. Tajusin sen kun istuin hetki sitten Savoyssa. Siitä on niin kauan, liian kauan. Kuuntelen flamencoa päivittäin mutta tanssimaan en ole päässyt puoleen vuoteen. Ja kuitenkin, se on minun rytmini, siitä jäseneni heräävät, sulavat (jos eivät silmissä niin mielen nähden), siihen on pakko liikkua.

Compañía Kaari Martinin Kerro minulle sade oli pieni pettymys silti, odotin rajumpaa elämystä, kananlihaa ja kostuvia silmiä. Valmistauduin huomaamattani koputushurmokseen ja yleisön välihuutoihin, taisin odottaa jotain perinteisempää. Lauantaina sitä olisi luvassa mutta näytös on loppuunmyyty. Tuntuu vain, että ravistautuakseni ulos tästä olosta tarvitsen tunneherätyksen. Brokeback Mountain voisi toimia, mutta saattaa olla liian surullinen. Parempi olisi uusin Saura. Niitähän nämä, ranskalaisia viivoja viikonlopun varalle, muutama jo kirjattuna, onneksi.

Muuten, kyllä minä sen sitten huomasin, taivaan kirkastaneen auringon toimiston sälekaihdinten takaa. Uskon että sekin huomasi että huomasin, poimi hymyntapaisen suupielestä.

Arkkitaloni

Matkalla kuvaili uniensa kautta asuttamaansa arkkitaloa ja omani nousi jälleen mieleen joten voisin yrittää samaa.

Ensin täytyy hämärtää, syyshämärtää, tiheä sininen ilta. Tällä hetkelläkin hämärtää, mutta vaaleammin, kevättä enteilevää väljemmin. Unessani ilta on syksyinen. Talo on kellertävän harmaa, rapattu kivitalo muutaman vuosikymmenen takaa, ja sijaitsee vanhalla itähelsinkiläisellä omakotitaloalueella. Itse olen aina asunut kerrostalossa, omakotitaloissa on jotain ahdistavaa, paitsi ehkä rintamamies- ja muissa villamaisissa puutaloissa omenapuupihoineen. Unen alue ahdistaa myös, mutta talokin on kaamea.

En asu taloa, minulla on vain siellä toimitettavaa, yleensä olen avaimia etsimässä. Sisällä on hämärää, vihertävä valaistus, lautalattiat, hetkittäin tunkkaista (tämä tuntuu melkein liian intiimiltä). Huoneissa on liikuttava varoen, hypittävä joka puolella lojuvan sälän yli, mutta on oltava hiljaa myös sen vuoksi ettei hän kuulisi kulkuani. Hän on vanha mies, koko kaaoksen omistaja. En ole varsinaisesti väärällä asialla, mutta vierailu ei ole mieluinen. Miehessä on jotain pelottavaa, hänen kasvojaan en ole koskaan nähnyt. Mieluummin olen häiritsemättä, koitan vain suoriutua asioineni ulos valoisaksi poudaksi muuttuneeseen ulkoilmaan. Useimmiten en kuitenkaan ehdi ulos ennen heräämistä, koska avaimet ovat alhaalla kellarissa, monta kerrosta laskeutuvien, inhasti viettävien ja natisevien puuportaiden tavoittamattomissa.

Huuh, en ajatellut tehtävää näin haastavaksi. Tuo pieni kuvaus joka kertoo unenpätkän tuntuu näytille heijastetulta videokuvalta itsestä, huomaamattani kuvattua materiaalia, jossa minä on paljaimmillaan. Enkä minä ole vanha enkä tunkkainen, minä asun valoa ja ilmaa (ainakin parempina aikoina)...!

Much light you have in you, niin kuin sisko Yodan sanoin toissapäivän sysimaahan minua lohdutti.


Vetoapua

Harmaa se on, tänäkin aamuna. Verho rullaa alas.

keskiviikkona, helmikuuta 15, 2006

Muodostaan auki väännetty paperiliitin

Kaksitoista senttiä toimetonta kuparilankaa, kysyvänä.

Näppäimistö kyntää keltalappupeltoa.
Vastattuja pyyntöjä, ohitettuja muistutuksia, väärin ylöskirjattuja nimiä.
Ääneenmutistujen puhelinnumeroiden liturgiaa "fourfour,twoouseven..".
Lyijykynän kuuliainen kaanon, keikkuva yhteys toisiin toimistoihin, joissa keskipäivä nukkuu sälekaihdinten säätelemää, pölyistä, kokolattiamattountaan, kaksi tuntia jäljessä.

Thanks for your help, Jim. A good day to you too, John. Korvaan vieras hengitys. Ääni. Kireä, hoputtava, ystävällinen ja välinpitämätön yhtäaikaa.
Mannermaista kohteliaisuutta.

Valkoisten kauluspaitojen siivilöimä vieno tuoksu. Pour homme.

Faksin, printterin, kopiokoneen ääreen unohduttuja hetkiä. Pysähtynyt katse matkalla muualle.

Loisteputkilamppujen sätkivä välke, kuollutta valoa.
Huminaa, kaiken tilan ahmivaa, tauotonta.

Kipupisteitä

"Muista nauraa paljon." Työpaikalla säännöllisesti vieraileva hieroja painelee nenän alusta ja ylähuulen reunaa, vahvat, karheat sormet ovat löytäneet jälleen uuden kohdan kasvoissa joka on ei-irtonainen, kiinni, silmäkulmissa on samanlaisia jumeja. Kasvojen lihakset ovat jännittyneet syksyn aikana tiettyihin kipeisiin ilmeisiin, hymyileminen on tuntunut työläältä fyysisestikin.

Hierojan kosketus kasvoilla, kaulalla, päänahassa tuntuu hyvältä vaikka kipu hetkittäin saakin kananlihalle. Sormien löytäessä korvanlehdistä lonkan seudun pisteet, katoavat sermillä eristetyn ympäristön äänet hetkeksi kivun alle. Palleasta löytyvät seuraavat. Hieroja lohduttaa muhkuroidessaan päänsäryn lähteitä auki, että tätä kohtaa pystyn itsekin hieromaan, joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Tiedostamattani olen jännittänyt pallean ja vatsanseudun lihakset lukkoon, hengitys ei kulje kuin pinnallisesti. Rentoudun puolen tunnin käsittelyssä, hierojanaisen päättäväisen ystävällisyyden alla.

Olen kadottanut suunnan edetä pois tästä pitkien varjojen maasta, mutta rintalastan hiljaista valitusta kuunnellessani pilkahtaa. Jos aloittaisin kehosta, joka kätkee kaiken sen saman mihin en ajatusten pyörittämisellä yllä. Jos saisin kehon vuodattamaan sen minkä mieli itsepintaisesti kätkee, puristaa ahdistukseksi. Joogaako sitten, pilatesta ehkä, vierailuja osteopaatille. Olen vierastanut klassista hierontaa sen kliinisyyden vuoksi, keho hengittää ja jännittää jokaisen tunteeni, mielen oikut paulottuina lihasten säikeisiin. Työpaikkahierojan sormet tuntuvat tietävän tämän, siksi kai niihin luotan ja rentoudun.

tiistaina, helmikuuta 14, 2006

Voikukista seppeleitä

Joidenkin kirjojen ei toivoisi loppuvan, koska takakannen suljettuaan tuntuu kuin tippuisi maailman reunalta. Oikeammin, joissain tilanteissa, joidenkin kirjojen ei toivoisi loppuvan. Matkaanlähdöt ovat minulle yksinäisyyden tiivistymiä, sormet puristavat kirjankansia tiukemmin.

Istun perjantai-iltana Kuopion lentokentällä, odotan kuljetusta ja luen hitaasti ja säästellen Willy Kyrklundin pienoisromaania Hyvyydestä. Rakastan näitä rivejä, ensi silmäyksellä, viisauden tiivistymiä ihmisyydestä.

Tästä kankaasta ovat unelmamme kudotut, kuin myös se elämä jota nimitetään valveeksi ja jota kaikessa sen lyhyydessä uni ympäröi. Mutta elämällä on ikävänsä itsessään ja unelma näkee unta paremmasta unelmasta. Sielun maisemassa puut ovat kuolleita, sielun maisemassa maa keinuu yhtä mittaa, sillä sielun maisema on upottava räme. Lieju on meidän ekoympäristömme - limainen, ravinnerikas, omista jätetuotteistamme luoto biotooppi, sikiömme leikkipaikka, henkemme kotimaa. Täällä rahisee sara, kuiskii kaislikko. Älyäsi pitää hämähäkki vallassaan. Jos etsit kenties hyvyyttä niin löydät vain muurahaispolun ja pistiäisen pyyntitekniikan jossain määrin vikaan lasketun raja-arvon, tarpeettoman lonksunnan muutoin loppuun saatetussa selviytymisstrategiassa. Iilimato suo sinulle hellän suudelmansa. Hevosjuotikas, musta pohjakukka, ojentuu huojuen ylöspäin vetten tuulessa. Niin ojennun minäkin kiihkeästi kaivaten liejusta turhaan kohti valoa ja kirkkautta.


Olen masentunut, virallisesti, lääketieteellisesti, normaalisti. Yksi kolmestasadastatuhannesta. Maksaa enemmän kuin vaivan kirjoittaa se tähän vaikka tottahan se on paistanut läpi kirjoitetusta pitkin matkaa. Häpeän heikkouttani selvitä elämästä näissä raameissa joihin olen sen muovannut. Ei minulta mitään puutu. Terveyttä on, jos jaksan syödä. Koti on, jos jaksan työtä. Työtä on, jos jaksan kyyneleittä sosiaaliset seitsemän ja puoli tuntia. Perhe on, jos jaksan olla. Ystäviä on, jos jaksan soittaa ja kirjoittaa. Koulutus on, jos jaksan lopputyön. Sanat ovat, jos jaksan lukea, kirjoittaa. Musiikki on, jos jaksan kuunnella.

Vaan kokonaisuuden mielekkääksitekevä itse, siitä en ole kuullut aikoihin. Minä liuenneena, hiukkasiksi levinneenä. Kuin yrittäisi poimia voikukan hahtuvia voimistuvassa tuulessa, liimata pehmeän pallon ehjäksi. En usko, tarpeeksi.

maanantaina, helmikuuta 13, 2006

Kirkasta kylmää

Kirkasta kylmää, kuuraisten mäntyjen latvoissa keikkuvaa. Siitä voisi kirjoittaa.
Kirjoittaa siitä mikä on, minkä tuntee ihollaan, minkä silmä voi mitata.
Mutta kirjoittaa se minkä ei tiedä olevan, mihin ei näe tarttua.
Siitä minkä toivoisi tilalle.

Kymmenen tuntia unta. Toivoisi parempaa aamua.
Taivas karkasi ihastuksen kanssa. Tämä ikkunaton huone jonne olen kadonnut. Sen nurkissa kiertää yksinäinen epä. Toivo.

perjantaina, helmikuuta 10, 2006

Herätys

Aamuisten ajatusten perässä ajelehtimista.

Muistin aamun uutisia scrollatessani eilisen uutisen Fotofinlandian voittajasta Harri Kalliosta, jonka kuvaaman dodo-linnun katseesta ajelehdin eteenpäin ympäristöjärjestön foorumin kautta muille sivuille ja löysin uuden blogin listalleni, jonka ajatuksista löytyi linkki, joka ravisteli hiukan enemmän hereille.

Kuulun toimihenkilön keskivuosituloineni maailman rikkaimpaan kymmenykseen, maailmassa on siis 5,4 miljardia minua köyhempää ihmistä. Ensi viikolla palkan mukana tilille kolahtaa taas ehkä myös hieman enemmän suhteellisuudentajua.

torstaina, helmikuuta 09, 2006

Kotipermanentti

Huono idea. Totean niin jo pipoa märkien hiusten päälle nykiessä, mutta kotona idean onnettomuus konkretisoituu, hiukset ovat yhtä takkuista, jäistä tikkua. Annan niiden sulaa hetken ja kuivaan jo ennestään kovan talvi-ilman karrelle jauhaneen kuontalon kähäräksi pörröksi (engl. frizzy kuulostaa siltä miltä näyttää ja kuvaa siksi hyvin lopputulosta).

Ystävä kysyi mukaan runotuokioon, ja suustani kai lipsahti myös lupaus ottaa punttiskamat mukaan, koska tuntia myöhemmin Kansalliskirjastossa vietetystä hetkestä, hauduin korttelin päässä Yliopistoliikunnan saunan lämmössä (kuntosali oli vain raamit itse asian, saunomisen ympärillä, toki kävimme hankkimassa nimellisen hien soutulaitteissa). Autuutta, olen tainnut saunoa viimeksi jouluna, liian pitkä aika siitä on joka tapauksessa. Löylynheitto tuntuu edelleen kuivuutena silmissä, en malttanut pois lämmöstä ennen lötkömato-oloa .

Runotuokio
oli osa Kiila ry:n 70v-juhlavuoden tapahtumia, tämän kertaisen osan alusti Claes Andersson. Pidän miehestä, jo pelkästään siksi, että eräs runoistaan (jonka nimeä en koskaan muista vaikka olen palannut siihen monesti, omana sitä minulla ei edelleenkään ole) toimi erään murtuman paikkaajana. Sanat ovat parhaimmillaan tätä, jonkinlaista ylimääräistä kudosta, joka kasvattaa ehyttä pintaa siellä missä muu maailma - tai itse - on onnistunut tekemään säröä. Aloittaessaan kirjavaliivinen kirjailija hakeutui esiintymistilaksi ajatellun aukean reunalle, nojasi taaksepäin kunnes selkä tavoitti pilarin tuen ja keinahteli jalalta toiselle. Jostain syystä huomio kiinnittyi näihin eleisiin, joiden muodossa muuten huomaamaton (esiintymis-)jännitys purkautui. Mietin kai itseäni vastaavassa tilanteessa ja sympateerasin esiintyjän oloa.

Tuokio oli mukava naposteluannos suomalaista runoutta. Pyörittelin mietettä tekstin moniulotteisuudesta lausuntaa kuunnellessani, omin silmin kirjasta luettu runon kuva olisi monessa ollut eri kuin tänään kirjastossa kuultu.

Jaah. Iho on kananlihalla, varpaat kylmät ja nenä vuotaa. Pyöritän kuivankarheaa suortuvaa sormen ympäri. Echina. Haluan olla hiihtokunnossa viikonloppuna.

keskiviikkona, helmikuuta 08, 2006

500g untuvaa

Äiti osti peiton vaikka estelin. Totuin kuuntelemaan tuulen tukistamia kolisevia kattopeltejä samanlaisen kevyen, ratisevan pilven alla, mutta nyt saan rakentaa uni-iglun omaan sänkyyn. En tiedä miksi vielä istun tässä silmät ristissä.

Täyttä laukkaa, tuulet, unet, tähdet ja muut, hyvää yötä!

Aamusanomat

Käsi kääntää postiluukun läppää rappukäytävässä, rapinaa. Aavistan liikkeen, olen täysin hereillä jo ennen kuin väärin jaettu sanomalehti kolahtaa kuraiselle laminaatille. Kello on aamuyö. En toivonut lehteä enkä herätystä, mutta molemmat toimitettiin. Asunto on jäinen. Ikkunanpielistä valuva veto tuntuu polttavalta peiton alla lämmitetyn kaulan paljaalla iholla. Muistan ystävän viime talvisen neuvon teipata ikkunankarmit umpeen valkoisella eristysteipillä, nyt silmät kiinni kääriytyessäni kerälle peittoluolani lämpimässä. Pakkasesta huolimatta on pakko tuulettaa, mutta ehkä toisen puolen voisi tilkitä.

Odotan unta rauhallisena, tiedän ettei tänä aamuna ole aikaista herätystä, lopulta se tulee, sekavana. Olen lähdössä matkaan laukkuineni, mutta perillä huomaan, etten ole pakannut mukaan ainuttakaan tavaraa. Matkustan monen tunnin matkaa edestakaisin noidankehämäisesti kunnes liu'un eteenpäin unieni verkossa. Jälkikäteen muistan kastemadot Punavuorenkadulla, työkaverin huolestuneet kasvot, ihmisten sekamelskan. Tuttuja kasvoja minulle, mutta toisilleen tuntemattomia, unessa mieleni yhteensaattamia.

Päivän jo valjettua (aikaisemmin jo, olettehan panneet merkille? Valoa, kevättä, liikettä pimeästä pois..) herään seinän takana lyönnin tarkkuudella päällenapsautettuun radioon. Äänimerkki, kello kahdeksan uutiset. Oikeastaan on turhaa laittaa puhelimen herätystä, biologi-naapuri rytmittää minunkin aamuni luonnikkaasti. Olo on levännyt katkenneesta yöstä huolimatta. Vitkuttelen peiton alla, silitän paljaan vatsan pehmeää. Omassa kosketuksessa ei ole samaa sähköä, ehkei edes lohtua siinä määrin kuin toisen ihmisen käden lämmössä, mutta iho ottaa kiitollisena vastaan jokaisen hellimisen.

Yhden kupin mutterini koristessa levyllä kuorin ja pilkon tuliais-luomuomenaa jogurtin sekaan (hyvänmielen omenaa mietin jo tuliaispussia purkaessani, organic-tarran huomatessani), olen opetellut aamupalalle uudelleen. Keittonurkkauksen loisteputkilampon valossa viipaloin huomion olostani, joka on tyyni, levollinen, hyväntuulinenkin. Hymyilen pikkukattilassa lämpenevälle maidolle. Juoksutan espresson tumman ja maidon vaalean kuppiin yhtä pitkinä noroina, rituaalimaisesti. Unohdan, että tänä aamuna voisin lehdenjakajan erheestä mustata sormeni virtuaaliuutisten sijaan, napsauttaessani koneen päälle kuppeineni, uudesta vanhasta tottumuksesta.

tiistaina, helmikuuta 07, 2006

Sacada, sacada, parada

Hymyjä, viimein. Olemmeko sitten päättäneet niin tahoillamme, mutta hymyjä. Piirrämme samaa ruusua salin lattiaan, uudestaan, uudestaan. Terälehti terälehdeltä muoto voimistuu. Vasen käteni parin oikealla olkavarrella, kämmenselkään paljaan niskan lämpö hetkittäin. Tukijalan kautta, keskityn rintakehään, kylkiin. Askel on aina suoraan eteen, jalka suoristuu painottomana, pysähtyy painolleen vasta otteen jännitteestä lapaluiden välissä. Ylävartalot hapuilevat yhteistä rytmiä, seuraavaa suuntaa. Hymyä, huomasitko, se tuntui oikealta. Tämä on oikein, tämä pehmeä. Pukuhuoneessa vasta huomaan kivistävät varpaat, tanssikengistä vapautetut.

Sukkahousujen päälle polvisukat, polvisukkien päälle villapolvisukat, niiden päälle villasekotteiset pitkikset, villasukat, farkut, kengät, villapaita. Takki vyöllä tiukasti, kuuma tulee jo, kaulaliina yksi, kaksi, kolme kierrosta, pipo, kassit, ulos, ulos. Pakkanen ei pysty hehkuni sisään, kävelemme kevyesti, jutellen työstä, muusta. Tuntuu hyvältä niin, varovaisesti, hetkeen en ole rikki, sanat eivät kimpoa suuntiinsa väärinymmärryksen seinästä. Kylmä ei pure hymyynkään.

Kajo

lakanan rypyistä poimin

sanoja
tiedän tämän olevan

unessa, yötä

tätä pimeää lämpöä

vaaleaa
ihoa jolla liu'un

sunnuntaina, helmikuuta 05, 2006

Blogger

kaivoi juuri mustan leveäteräisen tussin taskustaan ja viivasi yli eilisen postaukseni. Kyseessä ei siis ollut oma spriiliukoiseni joka yleensä sensuroi ennen päivitystä. Möh.

Lukemisen hokemista

Pakkaspäivä hymyilee aurinkoisesti ikkunan takana, kutsuvasti muka, irvistän vastaukseksi ja hilaan pientä lisälämmönlähteeksi hankittua tuhannen watin sähköpatteria lähemmäksi villasukkaisia jalkateriä.

Istun isotädin kutomalla punaisella villamatolla keskellä huonetta ja luen Hannu Helinin runoja. Mumistuani puoliääneen kokoelmat Tänään on huomenna eilen ja Ctrl alt del (Varsinkin jälkimmäinen haastaa lukemaan ääneen, käyttämään kieltä. Yleisemmin, sanojen kuuleminen auttaa välillä olennaisesti runossa kuvatun hahmottamista.), hyppään Eeva Kilven tummanvihreisiin sanoihin elämästä ja kuolemasta. Tähän mennessä lukemani eevakilvet ovat kaikki värittyneet vihreään, Naisen päiväkirja melkein tuoksuukin aamu-usvaiselle nurmelle.

Lukeminen maistuu tänään, ehkä siksi että kirjoittaminen jumittaa. Runojen jälkeen keitän kupin teetä ja oikaisen villahuovan alle jatkaakseni loppuun Helvi Hämäläisen Kyläruusut. Huomaamattani liun pakkaspäivästä kesäiseen maalaismaisemaan, kipristelen kylmiviä varpaita ja nautin Hämäläisen luonto- ja ihmiskuvista, joista tosin väistämättä jatkan ajatusliukua fiktiivisestä todelliseen, näen niin elävästi Raakelin noidutut ruusupensaat kasvamassa entisen kesäpaikkamme talon päädyssä. Siinä salin ikkunan alla kukki kesäisin ruusupensas valkoisissaan, voi olla että kukkii vieläkin, en ole päässyt katsomaan enää moneen vuoteen. Kesäpäivä Tuuloksessa, kukahan sen taas olikaan maalannut.

Oikeastaan olin ajatellut keskittyä tänä vuonna venäläisiin klassikoihin (u-huu), mutta taidan olla liian spontaani kirjaantarttuja (kirjankeskeyttäjä myös) pystyäkseni moiseen, normaalisti saman aikaisesti luvun alla on useampi kirja jonka välillä hypin tilanteen ja mielihalun mukaan. Kaksi järkälettä olen kuitenkin päättänyt punnertaa nurin tämän vuoden aikana, Karamazovin veljekset ja Alastalon salissa. Viime kesänä Volter Kilpi-päivillä luodon nokassa nähty näytelmä ja mökkikumppanin hörähtely kirjan parissa saivat uteliaiksi.

Mutta nyt, toinen, kolmas, neljäskö jo kuppi teetä tänään ja vielä muutama sivu Tokarczukin unimaailmaa.