Läpi elämien

unet eivät vanhene

mukanani

kulkevat
soraista rantaa
samaa
aaltopeltistä
teollisuusaluetta
metsäpolkua
lapsen leikkiä
mukulakivettyä
hämmennystä
puuroisin jaloin juostua pakoa


sisälläni

aika ei liiku

Kommentit

pilvi p sanoi…
tuosta "mukulakivetystä hämmennyksestä" ja sen kaksoismerkityksestä. tiehen muuratut lapset tai mielet. anteeksi antava, luottava ja helpottunutkin (?) runo saa ahdistusta sisältöönsä. toistuvuus on turvallista, mutta jos se ei selviä, mihin toisto hakeutuu, on se tukistavaa.
Miss Foxy sanoi…
aamulla herätessään *sitä* on aina se sama minä, jona muistaa heränneensä kaikkina muinakin elämänsä aamuina
viive sanoi…
Pilvi, tiedätkö, tuo merkitys aukeni minullekin vasta nyt iltapäivällä runon uudelleen lukiessani. En aktiivisesti lukenut tuota "mukulakivetty"-sanan umpinaisuutta vasta kun nyt. Mutta niinhän painajaiset ovat, tukahduttavia toistossaan.

Repolainen, tuo mietityttää. Ehkä muutos (kasvu, mikä lie?) on niin hidasta että se *tuntuu* tuolta. Mutta kuka oli se joka heräsi aamuihini kymmenen vuotta sitten, vaikea kysymys.
Miss Foxy sanoi…
mä aattelen, et herätessään sitä on jokin alkuperäinen tietoisuutensa, niin sisin, ettei siihen muutos yllä. n. puol sekuntia ennen kuin sit herää kunnolla ja muistaa.

sellainen pelkkä olemassaolo, minä.

Suositut tekstit