Omenasoseen mahdollisuudesta

Eilen aamulla. Kuorin ja pilkon loppukesän ensimmäiset pudonneet omenat, ajattelen ystäviä joita en ole nähnyt viikkoon. Omenasosetta, juurikeitetyn kuumaa purkissa. Tehosekoitin jättää sattumia, koska haluan uskoa niiden mahdollisuuteen. Kaupunki tuoksuu puulämmitteiselle saunalle, omena tuoksuu, kanelikin. Tuoksuisi siis, jos olisin muistanut ostaa. Ajatus ottaa kädestä pientä poikaa, Onnia. Minä olen ajatuksen toisessa päässä, kädessä. Hieman luiru soseeni pulpauttaa kipakan pisaran paljaalle käsivarrelle. Onni olikin haave, havahdun. Eikä edes mikään pakko saada, tätä haluan. Mutta se voisi olla sattuma, mahdollinen. Aivan kuin eevakilpisläinen yksinäisyys. Kun yksinäisyys on häiriötön, ei ole enää kärsimystä. Olisi mahdollinen. Tarpeeksi kaukainen ollakseen sitä. Sitten on tämä todellisuus johon kuvitellaan kaikenlaista. Kaavaa ja kausaliteettia, ei, sitä en kyllä näe. Suhteettomana semmoista ei ole päässyt syntymään. Minulle on kyllä näytetty se toinen pää, määrällinen piste. Parillinen, mutta lähinnä esimerkin kautta. Ulkokohtaisesti koettuna sitä on vaikea sisäistää, hahmottaa omaansa. Siksi kai sitä on turha miettiäkään. Mahdollisia sattumia kaikki, muutaman valinnan näennäisohjaamia. Tältä minusta tänään tuntuu.