Liian diippii shittii lauantaiaamuun

On yhdeksännen viikon viides ilta, kysyn.
Suostunko tähän aikakäsitykseen tietämättä kuinka kauan tulen elämään? Suostunko tähän työhön, tähän tutkintoon, näihin taloudellisiin suhteisiin ja yleisessä ajelehtivaan elämäntilaan, jossa syyllisyys suorituksista uhkaa rehevöittää vielä vapaana virtaavan veden.

Onko mikään niin varmaa kuin viuhkamaisena aukeava viikkokalenteri, jossa jokaista sunnuntaita seuraa maanantai, jokaista tiistaita keskiviikko, tai kuukausien järjestys, numeerisina, faktisina? Sääolot ovat erikseen, ontoksi kovertava huhtikuu-yksinäisyys jäisillä tuulen pieksemillä hiekkakentillä tai jouluinen lumisade tiiliseinäisten talojen kadulla maaliskuussa.

Yhdeksännen viikon kuudentena aamuna kysyn.
Ovatko nämä minun valintojani lopulta, vai annetaanko ajatus meille nokareena lohtua?


Tarvitsen konkretiaa; märän, puhtaan pyykin tuoksun, kynsien alle multaa.

Kommentit

matkalla sanoi…
mmm-- vackert- ja varmaan kannattaakin suosia puhdasta pyykkiä ja multaa ja kalenterin heittämistä kohti vesilintua.
Anonyymi sanoi…
Koskettavaa pohdintaa. Konkretia, arjen rutiinit, pitävät ihmisiä kasassa.
viive sanoi…
Tackar båda två.
Miss Foxy sanoi…
*oikeestihan* ei oo edes kalenteria, sekin on ihmisen tekemä.

on vaan aikaa, tai jotain.
viive sanoi…
'oikeestihan' ole edes meitä, on vain masiinoita ja kalustoa

Suositut tekstit