Lukemisen hokemista
Pakkaspäivä hymyilee aurinkoisesti ikkunan takana, kutsuvasti muka, irvistän vastaukseksi ja hilaan pientä lisälämmönlähteeksi hankittua tuhannen watin sähköpatteria lähemmäksi villasukkaisia jalkateriä.
Istun isotädin kutomalla punaisella villamatolla keskellä huonetta ja luen Hannu Helinin runoja. Mumistuani puoliääneen kokoelmat Tänään on huomenna eilen ja Ctrl alt del (Varsinkin jälkimmäinen haastaa lukemaan ääneen, käyttämään kieltä. Yleisemmin, sanojen kuuleminen auttaa välillä olennaisesti runossa kuvatun hahmottamista.), hyppään Eeva Kilven tummanvihreisiin sanoihin elämästä ja kuolemasta. Tähän mennessä lukemani eevakilvet ovat kaikki värittyneet vihreään, Naisen päiväkirja melkein tuoksuukin aamu-usvaiselle nurmelle.
Lukeminen maistuu tänään, ehkä siksi että kirjoittaminen jumittaa. Runojen jälkeen keitän kupin teetä ja oikaisen villahuovan alle jatkaakseni loppuun Helvi Hämäläisen Kyläruusut. Huomaamattani liun pakkaspäivästä kesäiseen maalaismaisemaan, kipristelen kylmiviä varpaita ja nautin Hämäläisen luonto- ja ihmiskuvista, joista tosin väistämättä jatkan ajatusliukua fiktiivisestä todelliseen, näen niin elävästi Raakelin noidutut ruusupensaat kasvamassa entisen kesäpaikkamme talon päädyssä. Siinä salin ikkunan alla kukki kesäisin ruusupensas valkoisissaan, voi olla että kukkii vieläkin, en ole päässyt katsomaan enää moneen vuoteen. Kesäpäivä Tuuloksessa, kukahan sen taas olikaan maalannut.
Oikeastaan olin ajatellut keskittyä tänä vuonna venäläisiin klassikoihin (u-huu), mutta taidan olla liian spontaani kirjaantarttuja (kirjankeskeyttäjä myös) pystyäkseni moiseen, normaalisti saman aikaisesti luvun alla on useampi kirja jonka välillä hypin tilanteen ja mielihalun mukaan. Kaksi järkälettä olen kuitenkin päättänyt punnertaa nurin tämän vuoden aikana, Karamazovin veljekset ja Alastalon salissa. Viime kesänä Volter Kilpi-päivillä luodon nokassa nähty näytelmä ja mökkikumppanin hörähtely kirjan parissa saivat uteliaiksi.
Mutta nyt, toinen, kolmas, neljäskö jo kuppi teetä tänään ja vielä muutama sivu Tokarczukin unimaailmaa.
Istun isotädin kutomalla punaisella villamatolla keskellä huonetta ja luen Hannu Helinin runoja. Mumistuani puoliääneen kokoelmat Tänään on huomenna eilen ja Ctrl alt del (Varsinkin jälkimmäinen haastaa lukemaan ääneen, käyttämään kieltä. Yleisemmin, sanojen kuuleminen auttaa välillä olennaisesti runossa kuvatun hahmottamista.), hyppään Eeva Kilven tummanvihreisiin sanoihin elämästä ja kuolemasta. Tähän mennessä lukemani eevakilvet ovat kaikki värittyneet vihreään, Naisen päiväkirja melkein tuoksuukin aamu-usvaiselle nurmelle.
Lukeminen maistuu tänään, ehkä siksi että kirjoittaminen jumittaa. Runojen jälkeen keitän kupin teetä ja oikaisen villahuovan alle jatkaakseni loppuun Helvi Hämäläisen Kyläruusut. Huomaamattani liun pakkaspäivästä kesäiseen maalaismaisemaan, kipristelen kylmiviä varpaita ja nautin Hämäläisen luonto- ja ihmiskuvista, joista tosin väistämättä jatkan ajatusliukua fiktiivisestä todelliseen, näen niin elävästi Raakelin noidutut ruusupensaat kasvamassa entisen kesäpaikkamme talon päädyssä. Siinä salin ikkunan alla kukki kesäisin ruusupensas valkoisissaan, voi olla että kukkii vieläkin, en ole päässyt katsomaan enää moneen vuoteen. Kesäpäivä Tuuloksessa, kukahan sen taas olikaan maalannut.
Oikeastaan olin ajatellut keskittyä tänä vuonna venäläisiin klassikoihin (u-huu), mutta taidan olla liian spontaani kirjaantarttuja (kirjankeskeyttäjä myös) pystyäkseni moiseen, normaalisti saman aikaisesti luvun alla on useampi kirja jonka välillä hypin tilanteen ja mielihalun mukaan. Kaksi järkälettä olen kuitenkin päättänyt punnertaa nurin tämän vuoden aikana, Karamazovin veljekset ja Alastalon salissa. Viime kesänä Volter Kilpi-päivillä luodon nokassa nähty näytelmä ja mökkikumppanin hörähtely kirjan parissa saivat uteliaiksi.
Mutta nyt, toinen, kolmas, neljäskö jo kuppi teetä tänään ja vielä muutama sivu Tokarczukin unimaailmaa.
Kommentit
Minä pidän siitä enemmän kuin paksuista, vakavista, pölynhajuisista. Se on niin aistivoimainen, tuoksuva, maistuva, kurillinen.
En muista yhtään toista, jossa suomen kieltä soiteltaisiin samalla huolettomuudella ja silti niin heleästi ja täsmällisesti.
Herkullista ja mehevää, niin kuin Raakelin myymäläkestien neljännesmetrinen mansikkakaakku ja pullanjöhkäleet!