Linnumpi
Pelargonia on ottanut paikkansa ikkunalaudallani, sen lehdet vihertävät voimakkaammin kuin lähtiessä. Olen ollut poissa vain muutaman päivän, mutta silmä muistaa, ja huomaa muutoksen. Kevään valoa se syleilee, niin kuin loputkin asunnosta. Astun peremmälle, kotiin.
Hämeessä valo soi kevättä sirkkujen laulussa.
Tuhansin silmin katsoo eläimet
avoimeen. Meillä vain on silmät
kuin nurinpäin, kuin niitten ympärillä
ansat, niitten vapaan pääsyn tiellä.
Me ulkopuolisen vain eläimen
kasvoista tiedämme; jo pienen lapsen käännämme katselemaan taaksepäin,
ei avonaiseen, joka eläimessä niin syvää on. Niin kuolemasta vapaa.
--
Ja entä linnun puolinainen varmuus:
alkunsa kaksinaisuuden se melkein tietää,
kuin etruskien sielu, vainajan,
ken avaruuteen yhtyneenä kantaa lepäävän hahmon arkunkannellaan.
Ja kuinka tyrmistyen lentoon lähtee
kohdusta tullut. Niin kuin itseään
säikkyen vavahtaa se ilman halki
kuin särö kuppiin.
Joka aamu tippuu talvisista koivuista keltasirkkuparvi mökin pihaan syömään, lehahtaa epävarmana edes takaisin, käpytikkapari käy ahnaasti talin kimppuun, utelias hömötiainen, rohkea ahne pikku pullukka antaa seistä melkein vieressä siemensavottaansa katselemassa. Tuvan pöydän ääressä, Rilken elegiat uudestaan ja uudestaan, ikkunan takana linnut.
Puhe kiertyy olemisen vaikeuteen. Tämän hetken, jatkuvan läsnäolon kadottaa niin helposti. "Jos osaisi olla niin kuin nuo linnut" äiti miettii ääneen, tietämättä lukemastani. Sängyllä lojuu Helinin Linnumpi nyt. Sinne asti en päivien kulussa pääse, runoelma tulee kannetuksi lukemattomana kotiin, mutta ehdin vielä.
Katson kulkuani järvenselällä, edellispäivän umpihankeen astuttuja askelia. Vaelluskengän jäätynyt jälki, minä. Tuossa pysähdyn, katson puut, metsän mustan harjan. Harmaa taivas on sulkemassa. Hämärä tiivistyy. Niin hänen jalkainsa jäntereitä ja kylkiensä lihaksia jännitti uusi, väkevä voima, niin ettei mikään välimaa ollut hänelle liian pitkä, vaan kepiästi ylitse suohautojen ynnä kaatuneitten metsänpuitten hyppäsi, ja hänen juoksussansa oli vinha vauhti, niinkuin länsituulen. Pää seuraa silmien liikettä, tuuli saa otteen pipon alta karanneesta suortuvasta ja kuiskaa korvaan. Haluaisin nähdä suden - ei niitä täällä päin kai edes liiku, järven jäällä alkuillan hämärässä varsinkaan, mutta annan mielikuvien juosta rikkomatonta hangen pintaa. Nähdä suden. Nähdä metsän ja katsoa sitä silmästä silmään. Kiihtyä, elää!
Kiipeän pienen saaren kiviseltä rannalta sen lumikumpareiselle laelle, koivujen ja mäntyjen keskelle, kiepun ympäri. Pulssi tihenee aavistuksen, vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Aino Kallaksen sudenmorsian. Mustikanvärinen goretex rapsuu, hengitän pakastavaa ilmaa syvään, annan kirkkauden pistellä keuhkoissa. Pysähdyn vähän päästä kuuntelemaan aukealla humisevaa hiljaisuutta. Kahisen kaislapellon poikki takaisin mökille.
***
kairan jäätä purevassa kierteessä
kitkan voittava voima vesisaaveja kyydittävän kelkan kiristyvässä narussa
avannon sulaa suojaavan lumikeon muodossa
kiukaalle sihahtavan veden kaaressa
pakkasillassa
kuumaa höyryävät paljaat hartiat, minä
Hämeessä valo soi kevättä sirkkujen laulussa.
Tuhansin silmin katsoo eläimet
avoimeen. Meillä vain on silmät
kuin nurinpäin, kuin niitten ympärillä
ansat, niitten vapaan pääsyn tiellä.
Me ulkopuolisen vain eläimen
kasvoista tiedämme; jo pienen lapsen käännämme katselemaan taaksepäin,
ei avonaiseen, joka eläimessä niin syvää on. Niin kuolemasta vapaa.
--
Ja entä linnun puolinainen varmuus:
alkunsa kaksinaisuuden se melkein tietää,
kuin etruskien sielu, vainajan,
ken avaruuteen yhtyneenä kantaa lepäävän hahmon arkunkannellaan.
Ja kuinka tyrmistyen lentoon lähtee
kohdusta tullut. Niin kuin itseään
säikkyen vavahtaa se ilman halki
kuin särö kuppiin.
Joka aamu tippuu talvisista koivuista keltasirkkuparvi mökin pihaan syömään, lehahtaa epävarmana edes takaisin, käpytikkapari käy ahnaasti talin kimppuun, utelias hömötiainen, rohkea ahne pikku pullukka antaa seistä melkein vieressä siemensavottaansa katselemassa. Tuvan pöydän ääressä, Rilken elegiat uudestaan ja uudestaan, ikkunan takana linnut.
Puhe kiertyy olemisen vaikeuteen. Tämän hetken, jatkuvan läsnäolon kadottaa niin helposti. "Jos osaisi olla niin kuin nuo linnut" äiti miettii ääneen, tietämättä lukemastani. Sängyllä lojuu Helinin Linnumpi nyt. Sinne asti en päivien kulussa pääse, runoelma tulee kannetuksi lukemattomana kotiin, mutta ehdin vielä.
Katson kulkuani järvenselällä, edellispäivän umpihankeen astuttuja askelia. Vaelluskengän jäätynyt jälki, minä. Tuossa pysähdyn, katson puut, metsän mustan harjan. Harmaa taivas on sulkemassa. Hämärä tiivistyy. Niin hänen jalkainsa jäntereitä ja kylkiensä lihaksia jännitti uusi, väkevä voima, niin ettei mikään välimaa ollut hänelle liian pitkä, vaan kepiästi ylitse suohautojen ynnä kaatuneitten metsänpuitten hyppäsi, ja hänen juoksussansa oli vinha vauhti, niinkuin länsituulen. Pää seuraa silmien liikettä, tuuli saa otteen pipon alta karanneesta suortuvasta ja kuiskaa korvaan. Haluaisin nähdä suden - ei niitä täällä päin kai edes liiku, järven jäällä alkuillan hämärässä varsinkaan, mutta annan mielikuvien juosta rikkomatonta hangen pintaa. Nähdä suden. Nähdä metsän ja katsoa sitä silmästä silmään. Kiihtyä, elää!
Kiipeän pienen saaren kiviseltä rannalta sen lumikumpareiselle laelle, koivujen ja mäntyjen keskelle, kiepun ympäri. Pulssi tihenee aavistuksen, vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Aino Kallaksen sudenmorsian. Mustikanvärinen goretex rapsuu, hengitän pakastavaa ilmaa syvään, annan kirkkauden pistellä keuhkoissa. Pysähdyn vähän päästä kuuntelemaan aukealla humisevaa hiljaisuutta. Kahisen kaislapellon poikki takaisin mökille.
***
kairan jäätä purevassa kierteessä
kitkan voittava voima vesisaaveja kyydittävän kelkan kiristyvässä narussa
avannon sulaa suojaavan lumikeon muodossa
kiukaalle sihahtavan veden kaaressa
pakkasillassa
kuumaa höyryävät paljaat hartiat, minä
Kommentit