Melkein läpi
Oloni on. Olen vatsasta ohut. Ikäänkuin sisäänhengittäisin selkärankaa myöten koko ajan, mutta pidäkkeettä. Eilisen ulospurskumisen jälkeen olen hetken tyyni ja litteä. Korvien asennosta aavistan ettei tämä tyyni vielä kestä, höristelen tasapainon perään, mutta toivoa on. Miksi aina pitää raastinraudan kautta käyttää itsensä, en tiedä [mielessä rapattu betoniseinä jota pitkin raahaan sormenpäitä, kynsiä, kuuletteko rahinan] mutta olkoon sitten niin.
Pakkaan laukkuun runoja ja novelleja, unohdun hetkeksi Edith Södergranin ääreen, olisi liioittelua kirjoittaa runo tähän, mutta se on kuin peilikuva jota ei halua uskoa omaksi naamaksi, Elämä. Päätän - ei, liian topakka verbi tähän päivään - sovin, että se on vain tämän päivän kuva, eilisen heijastus. Mutta kirjojen väliä hypittävän lyhyitä tekstejä pakkaan, ja taloussuklaata, kuuliaisesti.
Ja kirjoitusvälineet, määrittämistä varten. Lepattavan itseni juurella määrittelemättömyys. Blogillani ei ole profiilia, eikä listauksella slogania, syystä. Inhoan määritteitä, lokerointia, en edes oikein tajua niiden funktiota kiinteinä kynänjälkinä kertomassa siitä mikä olen, kun se kuka tai mikä olen vaihtuu naps, ja naps, taas vaihtui (nääh, tämä on kaiketi vain sitä kapinaa ja kieltämistä mikä alustaa jokaista liikkeellelähtöä, muutosta). On sikseen hassua että tapasin eilenkin itketyn entisen poikaystäväni netin kautta, sillä mistä muusta ilmoitusten teko ja niihin vastaaminen alkaa kuin juuri määrittelystä, itsensä ja sen mahdollisen toisen?
Jonkinmoisesta mullasta minunkin varteni kuitenkin ponnistaa, tietyistä auringoista versoo ja vihertää. Yritän siirtää niistä joitain sanoiksi ja oleentua sitten piirrettyyn kuvaan, pitää sitä omanani rentoutta hengitellen, kotiutua. Katsotaan-viskase.
Claes Andersson kirjoitti näin joskus vuosien 62 ja 84 välillä
Lapsi on ihmisen isä.
Juuri nyt on aika.
Kaikki mikä tulee tapahtumaan huomenna
tapahtuu jo tänään.
Miksi me emme tiedä sitä?
Mietin ilmastonmuutosta.
Olen nyt hiljaa hetken, toivon että loppuviikkoosi kuuluu hymyä.
Pakkaan laukkuun runoja ja novelleja, unohdun hetkeksi Edith Södergranin ääreen, olisi liioittelua kirjoittaa runo tähän, mutta se on kuin peilikuva jota ei halua uskoa omaksi naamaksi, Elämä. Päätän - ei, liian topakka verbi tähän päivään - sovin, että se on vain tämän päivän kuva, eilisen heijastus. Mutta kirjojen väliä hypittävän lyhyitä tekstejä pakkaan, ja taloussuklaata, kuuliaisesti.
Ja kirjoitusvälineet, määrittämistä varten. Lepattavan itseni juurella määrittelemättömyys. Blogillani ei ole profiilia, eikä listauksella slogania, syystä. Inhoan määritteitä, lokerointia, en edes oikein tajua niiden funktiota kiinteinä kynänjälkinä kertomassa siitä mikä olen, kun se kuka tai mikä olen vaihtuu naps, ja naps, taas vaihtui (nääh, tämä on kaiketi vain sitä kapinaa ja kieltämistä mikä alustaa jokaista liikkeellelähtöä, muutosta). On sikseen hassua että tapasin eilenkin itketyn entisen poikaystäväni netin kautta, sillä mistä muusta ilmoitusten teko ja niihin vastaaminen alkaa kuin juuri määrittelystä, itsensä ja sen mahdollisen toisen?
Jonkinmoisesta mullasta minunkin varteni kuitenkin ponnistaa, tietyistä auringoista versoo ja vihertää. Yritän siirtää niistä joitain sanoiksi ja oleentua sitten piirrettyyn kuvaan, pitää sitä omanani rentoutta hengitellen, kotiutua. Katsotaan-viskase.
Claes Andersson kirjoitti näin joskus vuosien 62 ja 84 välillä
Lapsi on ihmisen isä.
Juuri nyt on aika.
Kaikki mikä tulee tapahtumaan huomenna
tapahtuu jo tänään.
Miksi me emme tiedä sitä?
Mietin ilmastonmuutosta.
Olen nyt hiljaa hetken, toivon että loppuviikkoosi kuuluu hymyä.
Kommentit