Kotipermanentti
Huono idea. Totean niin jo pipoa märkien hiusten päälle nykiessä, mutta kotona idean onnettomuus konkretisoituu, hiukset ovat yhtä takkuista, jäistä tikkua. Annan niiden sulaa hetken ja kuivaan jo ennestään kovan talvi-ilman karrelle jauhaneen kuontalon kähäräksi pörröksi (engl. frizzy kuulostaa siltä miltä näyttää ja kuvaa siksi hyvin lopputulosta).
Ystävä kysyi mukaan runotuokioon, ja suustani kai lipsahti myös lupaus ottaa punttiskamat mukaan, koska tuntia myöhemmin Kansalliskirjastossa vietetystä hetkestä, hauduin korttelin päässä Yliopistoliikunnan saunan lämmössä (kuntosali oli vain raamit itse asian, saunomisen ympärillä, toki kävimme hankkimassa nimellisen hien soutulaitteissa). Autuutta, olen tainnut saunoa viimeksi jouluna, liian pitkä aika siitä on joka tapauksessa. Löylynheitto tuntuu edelleen kuivuutena silmissä, en malttanut pois lämmöstä ennen lötkömato-oloa .
Runotuokio oli osa Kiila ry:n 70v-juhlavuoden tapahtumia, tämän kertaisen osan alusti Claes Andersson. Pidän miehestä, jo pelkästään siksi, että eräs runoistaan (jonka nimeä en koskaan muista vaikka olen palannut siihen monesti, omana sitä minulla ei edelleenkään ole) toimi erään murtuman paikkaajana. Sanat ovat parhaimmillaan tätä, jonkinlaista ylimääräistä kudosta, joka kasvattaa ehyttä pintaa siellä missä muu maailma - tai itse - on onnistunut tekemään säröä. Aloittaessaan kirjavaliivinen kirjailija hakeutui esiintymistilaksi ajatellun aukean reunalle, nojasi taaksepäin kunnes selkä tavoitti pilarin tuen ja keinahteli jalalta toiselle. Jostain syystä huomio kiinnittyi näihin eleisiin, joiden muodossa muuten huomaamaton (esiintymis-)jännitys purkautui. Mietin kai itseäni vastaavassa tilanteessa ja sympateerasin esiintyjän oloa.
Tuokio oli mukava naposteluannos suomalaista runoutta. Pyörittelin mietettä tekstin moniulotteisuudesta lausuntaa kuunnellessani, omin silmin kirjasta luettu runon kuva olisi monessa ollut eri kuin tänään kirjastossa kuultu.
Jaah. Iho on kananlihalla, varpaat kylmät ja nenä vuotaa. Pyöritän kuivankarheaa suortuvaa sormen ympäri. Echina. Haluan olla hiihtokunnossa viikonloppuna.
Ystävä kysyi mukaan runotuokioon, ja suustani kai lipsahti myös lupaus ottaa punttiskamat mukaan, koska tuntia myöhemmin Kansalliskirjastossa vietetystä hetkestä, hauduin korttelin päässä Yliopistoliikunnan saunan lämmössä (kuntosali oli vain raamit itse asian, saunomisen ympärillä, toki kävimme hankkimassa nimellisen hien soutulaitteissa). Autuutta, olen tainnut saunoa viimeksi jouluna, liian pitkä aika siitä on joka tapauksessa. Löylynheitto tuntuu edelleen kuivuutena silmissä, en malttanut pois lämmöstä ennen lötkömato-oloa .
Runotuokio oli osa Kiila ry:n 70v-juhlavuoden tapahtumia, tämän kertaisen osan alusti Claes Andersson. Pidän miehestä, jo pelkästään siksi, että eräs runoistaan (jonka nimeä en koskaan muista vaikka olen palannut siihen monesti, omana sitä minulla ei edelleenkään ole) toimi erään murtuman paikkaajana. Sanat ovat parhaimmillaan tätä, jonkinlaista ylimääräistä kudosta, joka kasvattaa ehyttä pintaa siellä missä muu maailma - tai itse - on onnistunut tekemään säröä. Aloittaessaan kirjavaliivinen kirjailija hakeutui esiintymistilaksi ajatellun aukean reunalle, nojasi taaksepäin kunnes selkä tavoitti pilarin tuen ja keinahteli jalalta toiselle. Jostain syystä huomio kiinnittyi näihin eleisiin, joiden muodossa muuten huomaamaton (esiintymis-)jännitys purkautui. Mietin kai itseäni vastaavassa tilanteessa ja sympateerasin esiintyjän oloa.
Tuokio oli mukava naposteluannos suomalaista runoutta. Pyörittelin mietettä tekstin moniulotteisuudesta lausuntaa kuunnellessani, omin silmin kirjasta luettu runon kuva olisi monessa ollut eri kuin tänään kirjastossa kuultu.
Jaah. Iho on kananlihalla, varpaat kylmät ja nenä vuotaa. Pyöritän kuivankarheaa suortuvaa sormen ympäri. Echina. Haluan olla hiihtokunnossa viikonloppuna.
Kommentit