tiistaina, lokakuuta 31, 2006

Olen ollut aikeissa

Kirjeeni sinulle on puolitiessään. Olen kutonut sitä alusta uudelleen, nuudelikiharainen paperikerä kulkee mukanani missä liikunkin. Sanat, joita yritän, ovat oikein kudottuja silmukoita väärillä puikoilla, tätä menoa peukalo kasvaa kämmenselästä ja kuinka silloin kirjoitan asiani. Kerron ehkä jotain muuta.

Ennen nukahtamista muistan koivuviiluisen pöydän jota vasten kyynärpääni ovat nojanneet. Joskus silloin, kun olin ahkerampi kirjomaan, sen pöydän pinta pysyi puhtaana. Kostealla hangattu ja kuivalla pyyhitty pinta oli onnen tae. Basilikan lehdet nuhistuivat jos yrttiä ei muistanut kastella. Yritin muita viherkasveja, mutta niinä aikoina, kun minulla ei ollut kotia, ne kuolivat, jokainen, unohdettuina. Pöytälevylle ei silti jäänyt yhtään leivänmurusta, tiedäthän, yhtä kuin säntillinen kuvio kankaalla, ei teeläikkääkään kuivumassa käsiteltyyn koivuun kiinni ennen nukkumaanmenoa. Onnen kontrolli. Eikä sitä näe eikä sitä ymmärrä sanoa ystäväkään, että se on valheellinen sanapari.

Tuo on vanha uni, mutta toisinaan se tulee mieleeni. Ei minulla ole syytä unohtaa sitä. Pitkiä sormia näppäimistöllä tai selän kaarella. Mietin ehkä korkeintaan onko se muualla unohdettu.

Tänne on luvattu lunta. Tavallaan olen edelleen elänyt kevättä ja kesää, vaikka jo selvästi näen muuta. Yhtenä illoista tuuli oli rieponut kastanjan kaljuksi. Kävelin keltaisten tähtien poikki, mutta en vielä siinäkään ymmärtänyt liikettä vuodenajassa. Ajattelen erästä ystävääni, eskimoprinsessaa, muistelen että olette tavanneet, hän kulkee ikkunoiden kautta, kun ajattelen lunta. Lumetar on lähdössä talvea vastaan, ellei tuuli tänä iltana ehdi edelle. Pyryn päivä on tosin vasta huomenna. Muistan sen, koska minulla on tapaminen jota en soisi unohtavani. Marras saapuu.

Rakas ystävä, sanottavani tippui puikolta jälleen. Mutta aloitan alusta, tämä jota kudon on lampaanvillaa, se on yhtä kestävää kuin lämmintä. Ja onhan sinulla ne viimevuotiset sukat vielä tallella.

maanantaina, lokakuuta 30, 2006

Kissa söi linnun, minä kaktuksen

Sitten luen kun

ystävä kirjoittaa.

Ja kuun telen Tangomanifestiä.

Ikkunan takana hopeinen on puoliksi täysi.

Se oli lintu

Sitä paitsi se oli lintu, joka siitä ovesta lensi.

Lintu lensi ovesta maailmaan
Lintu lensi ovesta sisään pienet siivet nopeasti
eksyksissä syksyn sisätiloissa viitakerttunen
Lintu lensi ovesta levylle
triptriptsirk yy'i yy'i väkväkväk.

Sen siipi paloi kylmästä, valossa
iltapäivässä pakastuva pilvi.

Kovan taivaan laidalla haukkui koira
kaarsivat tuulta naakat ja harakat.

lauantaina, lokakuuta 28, 2006

L(u)ennolla

minä ja harvat ajatukseni.

katse pilvien väleissä

ajelehdin hetkeä ennen

kuin sanottava katkaisee tien.
ja siivet.
sinulla on liikaa tietoa.
se täyttää sinut, tekee äkeäksi.

minä taas, tänään minä en ole.
empaattinen, en vastaanota yhtään
sanaa, pura tavuakaan lastistasi.

kysymys on. niin, kysymys
siitä mitä se
ei ole.

kattopeltien juotteissa se ei ole
retorinen se ei ole
metaforinen

se on suoraksi taottu.
kun pelti kysyy sateelta
ja minä kuuntelen.

Postiluukun hampaissa kuukausiliite

Voisin pestä auringon ikkunoihin ennen kuin taivas vaihtaa kulmaa. Voisin imuroida vielä kun ehdin, ennen seuraavaa harmaata aaltoa. Voisin juottaa sadetta ikkunan takaa seuranneet hiljaiset vihreät. Voisin järjestää pois vaatekaapin vatsakivun. Silittää pölyn selkää kostealla ja vastakarvaan. Miettiä mitä pinaattilasagnesta puuttuu kaapista.

Mutta kun juuri nyt haluan kuunnella ranskalaisia sanoja jonkun muun laulamana tekemättä mitään. Itse.

**

Eres la maravilla que mantiene las estrellas separadas lainaa ystävä sanoja toisilla leveyspiireillä. Oi verkkoa mietin, jolla sanoja saadaan, kaikissa mitoissaan.

perjantaina, lokakuuta 27, 2006

Seitsemästä yöstä nukuttu

on yön aikana rikottu ihminen
kynsitty kahtia

kuivat silmät
suljetut kalvot

rinnasta valuu aika
1:7 sade sekoittaa sen toiseen

toteen, valveeseen

torstaina, lokakuuta 26, 2006

Nastaa


tule talvi tule..

Kehyksissä kohtaaminen

Ilta on kylmä, kaupunki pehmeä taustalla. Muistan ystävän pohdinnan kohtaamisen vaikeudesta. Keskityn tiedostamatta, kun astun kehykseen.

Vanhan miehen silmät ovat vettyneet, askel horjuva ja anteeksipyyntö valmiina odottamassa. En puhu paljon, hymyilen. En koskaan aluksi. Viski miehen lasissa, onko siinä uinut jääpalakuutio? Hitaasti sulan, varaan lämpöä jonka kerään. Ja jaan sitä jos. Tilan valo, keltaisen tilan valo. Naisella on viininpunaiset tiukkarajaiset huulet. Katson kuinka huolella valmisteltu, hallittu naamio kätkee yksinäisyyden. Mietin ymmärtääkö mies, joka hymyilee odottavaa hymyä. Molemmat odottavat. Naisen silmiin on toive rajattu tarkasti, ne eivät hymyile.

Vieressäni istuu mies. Etsin kasvoista jotakin tuttua, jokaisessa ihmisessä on jotakin tuttua. Katson silmiin. Katsoisin käsiä jos en yltäisi silmiin. Mies puhuu, kuuntelen. Aika vajuu. Juoman reuna lasissa, jonka baarimikko korjaa pois. Lopultakaan en tiedä mitä katson, näen vain iiriksen mustan, en ajatusta. Olettaessani maalaan kuvaa epätodeksi. Mies puhuu ja ymmärrän kun asia on tosi. Vieressä nauretaan ja pahoitetaan humalainen mieli. Sanotaan niin kuin ajatellaan. Sitten se on taustaa taas. Puhun ja minua kuunnellaan. Haluan sanoa. En osaa naamioida sitä mitä haluan. Hymyilen koska tila on vähemmän tehty jo. Se tarkoittaa. On helppo olla.

tiistaina, lokakuuta 24, 2006

Hiljaista puhetta

puhetta hiljaista rauhallista asiallista puhetta

huudan nimeäsi puhelimeen ääni nimesi sanoo kuulen äänesi en ymmärrä huudan nimeäsi puhelimeen en ymmärrä äänesi yli huudan nimeäsi puhelimeen.

puhetta hiljaista rauhallista asiallista puhetta


elämän kestosta ja kuolemasta puhetta kahdestakymmenestä vuodesta joiden päähän en yllä enkä halua puhua kahdesta vuosikymmenestä jotka meidät erottaa huominen kuolema tämän hetken jälkeen hengästyneenä

huudan nimeäsi puhelimeen joka toistaa ääntä äänesi joka toistaa puhetta johtaa kohti loppua
en huuda enää taannun lapseksi lapseksesi jälleen ja maailma on rajaton eikä minun tarvitse pelätä sitä varjoa enää jonka puheesi ääni. jonka ylitse huusin.


eikä mikään lakkaa olemasta
mikään olemasta totta.

maanantaina, lokakuuta 23, 2006

seinän takana sade

yritä sanoa jotain kaunista


odotan sinua


yritä kirjoittaa jotain merkityksellistä


odotan sinua


yritä olla tärkeä


odotan sinua

**

yritän sanoa jotain kaunista


odotan sinua


yritän kirjoittaa jotain merkityksellistä


odotan sinua


yritän olla tärkeä


odotan sinua

sunnuntaina, lokakuuta 22, 2006

Tyttöseuraa

Tyttöjä, virkkuukoukkuja ja villalankaa. Lisää tyttöjä, niiden juttuja ja parsinneuloja. Ja yksi päärynänmuotoinen kissa. Ystävällismielistä pullataikinaa, pehmeää kuin siskon poski sormien alla, vaivatessa.

Ketjusilmukkajono kasvaa, kiertyy huoneen mittaa ympäri. Kirjontaa, sanoja ja yhteyksiä. Kuuntelen kuinka iltaa kudotaan. Katselen kasvoja huoneessa. Virkkaan puolihuolimattomasti pipoa jollekin, joka haluaa pakata ajatuksensa tiiviisti. Vieressä pelätään kolmiota, mutta saadaankin aikaan puolitoistametriä punaista kaulaliinaa, parsitaan kokoon apupupu ja pöytäliina. Pauliina on oikeassa, tämä toimii. Pikkurillejä särkee, haltioidun Anna-Jon naurusta. Tajuan etten osaa jännittää enää, oli aika kun kuvittelin kannattelevani kaikkien hyvää oloa, en uskaltanut päästää uskomaani otetta vieraitteni väleiltä. Edelleen seuraan enimmäkseen hiljaa ja kohtaamisia ihmetellen, kaksinkertaisille esittelykierroksille hymyillen, mutta ilman tarvetta paeta keittiöön näyttämään kiireiseltä.

Joukon ainoa mies keittää teen ja tiskaa kupit illan päätteeksi. Ompelukerhossa mies tarjoilee ja virkkaa ilman erioikeuksia. Vaikka tiedänkin kyllä tämän erityistapaukseksi. Vompattien sukuun kuuluvalla miehellä on hiukset ranskanletillä ja tyttöystävä joka virkkaa täydellisiä pipoja yhden illassa. Ehkä kyse on Setan testin naispisteiden optimaalisesta jakautumisesta pariskunnan kesken. Tai ehkä kerubivompatit vain tekevät niin.

Näen unta postauksesta jota en jaksa illalla kirjoittaa, siitä tulee unessa koulutehtävä. Kirjoitan jotain sukupuolten roolijakoihin liittyvää, unessa olen vakuuttunut ompelukerho-tradition merkityksellisyydestä osana naisen elämää. Aamulla herään naakkojen ääniin. Jossain pilvien takana paistaa punainen aurinko.

lauantaina, lokakuuta 21, 2006

Solutasolla


Jakautuminen tapahtuu kahdentumisena ja niin kaksi on neljä on kahdeksan on kuusi. Toista, vierasta minulle. Vierasta minulle. Enemmänkin oli, ja jos ei, niin alkoh oli, ainakin. Hymysin ja riitin. Niin kuin minkä tahansa miitin, lopuksi kiitin. Seurasta. Se urasta, tai ihlajasta. Poskien punasta. Sta. sta. sta.

Seuraavana päivänä ruuvasin pääni takaisin paikoilleen.

torstaina, lokakuuta 19, 2006

Kesken räinen

Laidunmaiden laidoilla merituulen vihreä tuoksu
se saa suuhun eksyvät latvat maistumaan suolalta
eikä kukaan kaipaa kesää

Telakka-altaissa kolisee
tyhjiin juoksutettu, makean veden viemä, uppoamaton
kadotettu työ

Hitsaajalta on sävel hukassa
Satamavahti sairastaa yksinäisyyden
Konttirivit kumisevat kodittomina
Ahtaaja seisoo hiljaa, odottaa

Harmaassa

Lastitta seisovat laivat tyyninä teräshevoset

Tänäkin aamuna

ihmisillä on asioita taskuissaan ja omenakoreissaan
hattuhylly vyöryy alas lapasta kurottaessa eikä lehtiä ole viety viikkoihin
asioita joista on päästävä kertomaan ja meillä joillakin on korvanlehdissä kolme reikää ja erikokoisia renkaita
tai silmälasit ja fairya niiden pesemiseen
voivat ne ilmaista jotain meistä kuulijoina myös
renkaat tai sangat mutta sormukset
käyttää niitä tai ei eivät kerro mitään siitä
miltä ihosi
saattaisi tuntua
kämmentäni vasten

keskiviikkona, lokakuuta 18, 2006

Huruhuu

Ikkunan takana ainoa oksa. Lehdetön tähdetöntä vasten.
Pilvisellä säällä kuivunut suoni paljastaa taivaan hiusmurtumat.
Tuuli on lakannut kiertämästä. Tiistaisia katuja keskiviikkoisina aamuina.
Alhaalla kuilussa raitiovaunut kasvavat jokaisella ohituksella talojen yli,
vyöryvät hiekkakentän rantaan, jolla kukaan ei ymmärtänyt lennättää leijaa.
Vain sunnuntaisin kiistaisia pentankkiryppäitä, käsikässuojattuja miehiä harmaissa takeissaan. Viiksekkäinä ja kulumiaan tiedostamatta kokoontuvat viime viikkoiset pojat, ajattelevat arvoituksia ohikulkijan suorittaessa tehtäväänsä. Ja niin mäki kääntää kylkeä.

Kuulat vierivät ylämäkeen puupallo katoaa rotankoloon kulkija astuu ohi, taittaa nilkkansa ja miehet kasvavat pojiksi. Kadonnut rantavahti lennättää leijaa, raitiovaunut murtuvat, kuilu arpeutuu. Torstai-iltana tuuli löytää taivaan helmat, heiluttaa pilviä kukkivaa puuta. Ikkunan takana kirjoittajan pöydällä syttyvät tähdet.

maanantaina, lokakuuta 16, 2006

mäen päällä tuuli

mäen päällä tuuli
roikkuu valon helmoissa iltaisin

katsoo kuinka isosiskot
kyntävät pimeän käännetyin selin
suljetuin korvin ja suin
raivaavat kylmän yön

talojen kulmat tummuvat
hämmentyneinä havisevat puut

hiekka makaa kaiken
hiljaa

lauantaina, lokakuuta 14, 2006

Solahtaa

Tila on turkoosi ja pohjaton. Se on tuntematon tuttava, joka kerta sama eri. Märkä ja viileä syli, jota poljen yksin tai yhdessä. Tänä iltana olen tullut sen äärelle yksin. Astun kaksi askelmaa. Päästäessäni otteen kaiteesta annan kehon pudota vapaasti vastaanottavaista pintaa vasten, sininen vyö nostaa rennon vartalon pystyasentoon, käsivarret liikkuvat laajaa kaarta, sääret samoin, hengitän vapaammin.

Solahtaa yksinäisyyteen, olen ajatellut polkiessani hallille päin. Ei siihen lopultakaan koskaan solahdeta. Yksinäisyyteen asetutaaan vastaan haraten, ajatuksia jatkuvasti suitsien. Hymyjä etsitään kattojenharjoilta, iltapilvistä, ohiajetun aurinkoveden pinnasta. Ja puista. Jotka vielä jaksavat kantaa vihreää, keltaista, punaista. Joilta joka aamu oppii luopumista. Kastanjat luovuttavat hitaasti lehtikäsineitään tuulelle ja maalle, paljastavat rankaiset oksansa, olemisensa ankaramman puolen. Tulevalle pimeälle. Itäistä estetiikkaa, sitten joskus, kun on katsottava mustia muotoja valkoisella. Mutta siihen on monta harmaata, talvi vasta harjoittelee sävyjään.

Turkoosin tuoksu iholla istun saunassa äidin ja pojan vieressä. Yhdessä hiljaa, illan väsyttämiä alastomia lämmön armossa. Mutta väsymykselläkin on petollinen puolensa. Se houkuttelee lähelle rajaa, jonka kahta puolta on mahdotonta erottaa toisistaan. Juuri silloin kun voimia ajatusten pitelemiseen on vähiten. Takaraivo kuumaa kaakelia vasten, jalat kiuaskaiteella olen sulkenut silmät, nähnyt unen. Uni on vanha, olen herännyt siitä edelliseen päivään ja joihinkin muihin, joiden kulun olen unohtanut. Olen yksin unessa, illan sinertämässä huoneessa kattojen tasalla. Huoneessa olen herännyt onnellisena ja myöhemmin onnettomana sitä itse uskomatta. Samassa huoneessa olen sotkenut lakanat, nähnyt valon kukat verhojen lomitse. Nyt, toisessa unessa, olen huoneessa yksin ja luvatta. Katson vieraita kenkiä sängyllä, korkeita korkoja joilla jonkun muun sääret korostuvat. Kaikki huoneessa on kylmää, puristuu rinnasta sisään ja ulos, haron vaatteitteni perään. Kuulen kuinka joku nousee portaita, astuu lautalattian poikki ovelle. Käännän selkäni tulijalle suojatakseni alastomuuteni, yksinäisyyteni kaksinaisuuttaan vastaan. Mies on lämmin ja sama, onnen lämmittämä. Pakotan silmät auki, löylyvesi on lopussa, äiti ja poika poissa.

Virutan hoitoainetta, en edelleenkään aja ihoa kainaloiden alta, ajattelen ystävää joka epäilee hetkittäin heräävänsä unesta entiseen elämäänsä. Kiristän suitsia, keskityn takkuuntuviin latvoihin. Mietin kihartuuko karva kainaloiden alla lopulta, punertaako niin kuin hiukset.

Kotona istun punaisen pöydän ääressä, mustalla tuolilla kasvot koneen yli ikkunaan päin. Samasta asennosta minut on nähty joskus aiemmin. Ruudun läpi hämärästä epätoivo ei ole erottunut. Punainen kuoritakkikäsi on vilkuttanut onnellisena. Olen keskittynyt käden onnellisuuteen ja ajatukseen, että se on lähellä. Käsipari on lähellä. Onnelliset ihmiset. Minäkin, olen lähellä, mutta en läsnä. Väsymys houkuttelee minua kohti rajaa. Ja joka ilta sille on antauduttava luottavaisena kuin pikku lapsi.

torstaina, lokakuuta 12, 2006

Kaskelotit makaavat

Kirjoitan runoa kesäsaaressa ja sinä kirjoitat siitä runoa Kuolleita kaskelotteja meren matala pohja täynnänsä, joku on uinut niiden kanssa rantaan ja minä kirjoitan siitä Runoa kesäsaaressa ja sinä kirjoitat runoa Kuinka aika oli kerran eri, eri sanoin tietenkin, kirjoitat konkretiaa käyttäen ja minä saan täydentää sen mitä sinä et näe En ymmärrä miksi kaikki kuolleet kaskelotit ovat siinä meidän rannassamme, emmekä me ole me vaan me kaikki, ystävien virta ja vieraat ihmiset kaduilta ja viereisistä asunnoista Ihmisiä jotka vaihtuvat ja vaikka olemme me, ovat kaskelotit kuolleina rannassa ja siitä on kirjoitettava Ja kun saunomiseen vaaditaan tuli joku tekee sen Saaren rannassa kaskelottien kyhmyt kellertävät Syksyä Sinä kirjoitat siitä runoa ja minä Makaan vatsallani, kuin kaskelotti, ja kirjoitan runosi päälle toisen

keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

Näprnäpr

Reiskat palasivat kahvilta hetkeksi, mutta vielä jäi jotain urakasta. Huomenna sitten, tai maanantaina. Odotellessa voi vaikka kutoa pipan. Hyvää yötä.

RemontRemont

Kahvitauolla (lakisääteinen).

tiistaina, lokakuuta 10, 2006

pakko se on uskaltaa

myöhässä on hässä
kä si tapaa käden silmän suun
ta on joka puolelle muttei koskaan kohti

kasvojen ku vaa

n ohi hämmennyksen olon joka
isen vieraan ihmisen ja vaikka sa laa
dun mielen toivoo voivan sa
noa jotain fiksua kut en
muista koska viimeksi oli sin
un kaltaisesi kohdannut

myöhemmin kun ilta veny y
rittää mutta sana t
ai ääni puuttuu katoa a
amun hälyyn herät tyyn
ny hy vin
o hymy

maanantaina, lokakuuta 09, 2006

Tyttöjen nimissä on kovia kirjaimia

Tyttöjen nimissä on kovia kirjaimia. Kaveripäivinä mennään hissillä neljänteen ja silitetään kerbiilejä. Toisina päivinä jäädään ilman karkkia keskellä pihaa ringissä ja kuullaan vanhemman auktoriteetilla lausuttuja totuuksia kehonmuodosta. Pieni on maailman piiri. Elementtitalojen rajaama neliö, jonka vieressä seuraava.

Parvekkeiden alla ei kasva nurmikkoa. Kuiva sora rahisee kengän alla, täällä ollaan sateelta suojassa. Sanoilta. Harmaaseen betoniin voi piirtää väriliiduilla taivaan ja auringon, seinä on sileä ja kylmä poskea vasten. Se on kuin olisi turvallista. Se on horjumaton. Sunnuntaina pyhäkoulussa joku meistä saa lammastarran, joku toinen jeesus-paimenen. Valkoiset puuvillasukkahousut ovat kokoa liian pienet, haara jää liian alas. Vielä yksi keksi. Aikuiset juovat kahvia ja istuvat vakavina. Niin kuin aikuiset. Toivottavat ovella jumalanrauhaan. Myöhemmin kun ei enää ole meidän kodin vuoro järjestää pyhäkoulua eikä äiti lähde mukaan seuroihin kannetaan työhuoneeseen iso puupaneelinen väritelevisio. On olympiavuosi.

Joskus iltaisin istun äidin kanssa ja kuuntelen laulua Siljasta. Kanna kotiin saakka. En tiedä missä isä silloin on. Minä olen pieni, kevyt. Koti on lämmin. Hiljaisella koulun pihalla ei kiusata ketään.

sunnuntaina, lokakuuta 08, 2006

Keskeneräisyyden sietokykyä kasvattamassa

Sillankaide nousee hartioiden korkeudelle. Sade on tanssinut teräksen maalipinnan kuprulle. Kuivalla säällä saattaisi hilseilevältä kaiteenselältä kynsiä lastuja, ajan kulumista odotellessa. Oikea käsi koittaa kylmää märkää, löytää ruosteisen luolan suun. Pieni päättäväinen sormi koettaa luolan rosoiset seinät hitaasti kuplivan maalin alla. Hitaasti kuin vieraiden aikuisten kanssa vietetyt hetket kuplii kaide. Maalipinnan pullistumista ei silmä erottaisi vaikka seisoisi samassa kohdassa kaikki koulunjälkeiset tunnit, seisoisi hämärän illan paikallaan kylmästä välittämättä. Ehkä yönkin seisoisi siinä ja odottaisi katuvalon kuvittaman varjon vieressä, silmät naulittuna sillankaiteeseen. Huolestuttaisi äidin viipymisellä. Eikä siltikään ymmärtäisi tapahtuvan hitautta, joka on kuin toista aikaa jonka unohtaa koska se kuluu itsestä ulkopuolella. Eikä sitä voi lukea kellosta.

Iso viisari on ehtinyt kolmosen päälle, odottavat jo. Reppu painaa. Lahkeet ovat märät polvitaipeisiin asti. Sillan alussa asfaltti loppuu teräsraitaan, siitä alkaa puupinta. Se on pehmeä tossun alla, imee äänet ja jos sulkee silmät voi tuntea kevyen keinumisen askelten osuessa lautaan. Puusilta on lempeä vaikka sen pintaan on hakattu suurikantaisia sateen ruostuttamia nauloja. Märät laudat ovat liukkaita, tennari liukuu helposti sileitä syitä pitkin rajalta toiselle. Toisinaan on hypittävä laudanrakoihin koskematta, tihennettävä askeleet sipsutukseksi, koska rajan päälle astuvalle tapahtuu pahaa. Äiti ja isä eivät tulekaan enää kotiin, sisko katoaa.

Joskus on juostava lujaa. Juostava reppu hölskyen, ettei tietä tuleva auto ennätä alitse ennen. Silloin voi kaiteen pystypinnoilla juoksuttaa sormikaskättä kuullakseen metallin soivan raidallisena. Joskus taskuissa on ruusunmarjoja autojen kattoja varten. Usein ne ehtivät loppua ilman yhtään osumaa, mutta kerran on osuttu, kunnolla monella marjalla ropisten ja kuski on pysäyttänyt sillan jälkeiselle bussipysäkille, huutanut kiihdyksissä pihoille katoavien selkien perään.

Tänään ei huvita juosta. Äidillä on työviikko, iltapäivät on vietettävä päivähoidossa ilkeiden tyttöjen kerrostaloilla. Tytöillä on käheä ääni ja kovat mustat silmät.

perjantaina, lokakuuta 06, 2006

Uh

Ei kulje
olen onnellinen
niin kuin
herätessäni
altaassa, jonka pohjaan vie päättymätön polku
olen, vaikka kirjoittaminen
paljaat sääret kirkkaassa vedessä
ei kulje
jonkun muun, jospa ovatkin jonkun muun
vaikka ajatuksia ropisee tyynylle
mutta minun ne ovat, kalpeat pitkät varpaat, syntymämerkki nilkassa
murustuu pöydälle, nuhjaantuu taskuun
minun ovat nilkat, sääret ja polvet
vaikka ajatuksia, jotka kuljettavat minua eteenpäin
joista olen onnellinen koska ne kantavat
vielä tuntemattomiin suuntiin
voimakkaat, käyttökelpoiset sääret

jotka nyt juoksevat turkoosin polun

jotka nyt

**
Olen onnellinen herätessäni olen vaikka kirjoittaminen ei kulje vaikka ajatuksia ropisee tyynylle murustuu pöydälle nuhjaantuu taskuun vaikka ajatuksia jotka kuljettavat minua eteenpäin vielä tuntemattomiin suuntiin

Ei kulje niin kuin altaassa jonka pohjaan vie päättymätön polku paljaat sääret kirkkaassa vedessä jonkun muun jospa ne ovatkin jonkun muun mutta minun ne ovat kalpeat pitkät varpaat syntymämerkki nilkassa minun ovat nilkat sääret ja polvet joista olen onnellinen koska ne kantavat voimakkaat käyttökelpoiset sääret jotka nyt juoksevat turkoosin polun jotka nyt

tiistaina, lokakuuta 03, 2006

Aikuinen ajatusvirhe

Hypätä yli eikä keskelle

astua ohi eikä pohjaan

kulkea kuivin jaloin, kumisaappaissa.

Being In Between

Towards the point.







.................InBetween............... . . .. . ... . . . . . .... . . . ...










To the point.

maanantaina, lokakuuta 02, 2006

Onnellinen ystävä

paluissa olen huolissani onnesta

minä en liiku sydämeni
supistelee omalla paikallaan, lihas tuttuun tahtiinsa
joku silti palaa

jostakin silti palataan
junalla lentäen kävellen juosten raitiovaunulla
kannetaan kassissa kahvia tai hunajaa huiveja omenia sieniä lentokoneen turvaohjeita jos
sellainen kiinnostaa

paluiden aluissa
aluissa, paluissa
onni kantaa kaikki odotukset
sangat venyvät ja minä

paikallani, paluussa
ajattelen
kuinka pitelisin pohjasta epäuskoisin kämmenin kantaisin sylissäni kaiken
kodista kotiin
koko hengästyttävän lastin

sunnuntaina, lokakuuta 01, 2006

Ukonilmalla

Minä en pelkää ukkosta. Seison holvikaaren alla porttikongissa. Sateinen sunnuntai, lempisaappaat jalassa ensi kertaa tänä syksynä. Sade poukkoaa kadusta, tanssii lammikoissa, välillä salamoi. Olen lempeän hyväntuulinen. Huomioin vastapäisen fasadin koristekasvot, piru vai parrakas fauni pohdin ohimennen, voisikohan harmaissa verhoissa roikkua runo. Katuvalot on sytytetty jo, asfaltti kiiltää. Odotan että kello kävelisi muutamat edistämäni minuutit. Faunit huutavat, suu auki ne katsovat kivestä, kulmiaan rypistäen. Sataa tasaisesti, mutta rauhallisemmin jo. Salama. Kadulla kuuluu naisen kirkaisu. Hysteerinen, juoppohullu, sunnuntaikännit mietin hitaasti. Jyrähtää. Faunit. Miehensä huutaa vastaan, niin kuin se tehoaisi. Niin kuin hysteriaan tehoaisi äänihuulten takoma väkivalta, niin kuin huudolla luotaisiin hiljaisuutta. Kurkistan syvennyksen kulman takaa olenko saamassa seuraa. Huutaminen jatkuu, miehen äänessä soi epätoivo, keinottomuus. Vaikene hyvä ihminen, vaikene. OLE HILJAA. Kolmen ihmisen meluava rypäs kävelee sateensuojaani kohti, ajautuu sen toiseen nurkkaan, porttia vasten heiluen.

Näen. Nainen ei ole nainen. Nainen on murrosikäinen verkkaripukuinen, silmälasipäinen poika, jonka lippalakki on hassusti takaraivolla kallellaan. Salama. Mies on mies, isä. Kolmas on nainen, äiti. Ymmärrän pelon. Poika kiemurtelee kirkuen otteesta. Piru. Jyrähdys. "Äiti me kuollaan!" Äidin katse on anteeksipyytävä. "Ei tarvitse pelätä", sanat on kohdistettu enemmän minulle kuin tärisevälle pojalle. "Mennään Alepaan, äiti, mennään vaikka Alepaan, joo, jooh.." Isän ote on tiukka mutta toivoton, roikkuu kaksin käsin pojan hihoissa. Isä sanoo tilaavansa taksin, äiti suostuu, mennään alepaan odottamaan, joo mennään ei hätää, ei kuolla. Poika juoksee jo, äiti perässä. Isä pysähtyy kohdalleni kasvot vinosti minuun suunnattuina. Häpeääkö, mietin, väsymystä. "Poika on autistinen, on autistinenkin vielä. Pelkää ukkosta." Anteeksipyyntö vieraalle ihmiselle. Kuinka monta tätä ennen, montako ukonilmaa viidessätoista vuodessa.

"Ei, en minä.. Ymmärrän." Jään seisomaan paikoilleni sydän nurinniskoin. Vastapäisen julkisivun pirut kirkuvat. Kello on kymmentä yli, soitan summeria.