Myrsky vesilasissa

Istun työpöydän ääressä ja kirjoitan. Näytön yli näen kuinka maisema toimistossa muuttuu. Työpaikkamuutto eivät ole samaa rasittavuustasoa kuin muutto privaattielämän puolella, mutta perjantai-iltana, edellispäivän pikkujoulujen pyörittäessä mahanpohjaa ympäri vaihtaisin tämän hetken ehkä johonkin toiseen jos voisin. Vielä kuitenkin pitää hetki hengittää pölyistä ja kuivaa huoneilmaa epäsymmetriseksi käyvässä työtilassa.

Olen kirjoittanut tyrkymisestä ja itkuisista illoista nyt melkein joka postauksessa. Eilen lopulta kippasi koko kuppi enemmän tai vähemmän nurin. En pystynyt tämän saman päätteen ääressä istuessani pidättelemään kyyneliä, kun joku löi sisällä yli laidan kiivaammin kuin pystyin äyskäröimään. Niin se käy. (käyttökelpoinen lausahdus tuo, Vonnegutin Teurastamo 5:stä mukaan tarttunut)

Itkeminen on kai kuitenkin enimmäkseen terveellistä, osa aineenvaihduntaa. Kunnon mahanpohjasta lähtevän itkun ulospäästettyään on hetken aikaa jopa seesteinen olo, tyhjentynyt, vähän hölmistynytkin. Mistä kohtaa minua tuollainen olo oikein kumpusi?

Ajatus kieppuu ja rimpuilee, päästän irti otteesta jotta saan päivän viimeisen tehtävän hoidettua.