La pluma sobre su hombro

Herään kasvot tuulen suuntaan, sänky on vaihtanut paikkaa.
Herään valkoiseen maahan, jossa ruusunmarjat ovat punaisia kyyneleitä, niin kuin usein on, huonoissa käännöksissä tai runotytön yliposeeraavissa pöytälaatikkomuistiinpanoissa. Omissani.
Edellispäivänä on arkikyyhkynen pyrähtänyt jäiseltä kadulta ikkunalaudalle, lähettänyt harmaan sulan alas eteeni katuun, ohitettavaksi.
Sitä edellisenä päivänä olen lukenut runoa herra Plumesta, herra höyhenestä joka nukahtaa aina vaan, uudestaan, ja nukkuu lopulta teloituksensa läpi, ehkä. Sitä en ole lukenut, koska sitä ei ole kirjoitettu. Yhdessä olemme alasluoduin katsein virnuilleet runon mustalle huumorille, virkistyneet.
Saappaan ohittama sulka on saanut merkityksiä yhteydestä. Ne ovat turhankin selviä tähän kirjattaviksi, ottaen huomioon kuristavan itsekriittisyyteni, tai vapauden jota en nosta hyllyltä.
Ja nukahtaa jälleen, on Michaux kirjoittanut. Siinä se. Jutun ydin on tässä. Saappaani astuu katuun askeleen kauempana.