Sitten olisi

Mitä sitten olisi?
Vastaus viipyy.
Tyhjää, vastaat, kasvot käännettyinä ikkunaa kohti.
Näkymä on pysähtynyt harmaaseen keskipäivään.
Sisäpihan mustat puunrunkojen torsot, monesko kerros tämä on, jäätyneiden oksien takana vastapäisen talon kolme kertaa kaksi ikkunaa.
Kaksi kertaa viisikymmentäkaksi miinus kesälomat.
Montako ruutua se tekee, onko sillä väliä, ajatus. Koottava ajatus.
Portaissa on hengästynyt, aina hengästyy. Neljäs tai viides tämän täytyy olla.
Rapussa tervehdit vastaantulevat asukkaat kuin naapurit ikään.
Hei. Hymy. Ohitus. Hei. Hymy. Ohitus.

Otteen irrotessa, tyhjää. Olisi enemmän yksin kuin nyt.
Voisiko olla vapaampi myös, yrittää.
Tietenkin. Tietenkin voisi, mutta ei sinulla ole aseenkantolupaa. Ei, ei mitään.
Kyyneleet puskevat väkisin kanavia ylös, kastelevat ripset, sotkevat aamulla pestyt silmälasit.
Sinisen huoneen kyyneleet, et pysty käsittämään miten tätä jaksaa työkseen.
Ei. Lopulta istut vaan. Näpläät hameen peilikoristeita puolikkaiksi.
Kaikkeen ei. Sinun kohdallani. Tänään.
Ihan kuin näkisin tässä jotain luvatonta, sanoo.
On luvatonta vaatia itselleen, uskoa (o)saavansa siinä missä naapurikin.
Niin. Tänään on.
Seuraavalla viikolla sitten, ensi kerralla. Kun nouset portaat. Hei. Hymy. Ohitus. Ja niin edelleen.