Eräästä runosta jonka luin, eräästä kuvasta jonka katsoin

I knew you were a sentimentalist, Rick.

Kissan unen lämpö rinnan päällä. Lentoja Lissaboniin.

Aikaisemmin sunnuntainen kotipuisto, sumun pysäyttämä. Etäällä soivat kirkonkellot, etäänpänä viran puolesta sireenit. Ajatus eksistentialismille, luento on ollut yksi syksyn kirkkaimmista. Seison ja mietin kaivaako kamera laukusta. Jätän kaivamatta, ei tarvitse tehdä mitään. Tämä kuva on minulle.

Tassu kurkottaa unen läpi kaulalle, antura painaa iholle kuuman jäljen. Mietin mikä kaupunki olisi minun Pariisini. Jos vihdoin lentäisin helmikuiseen Venetsiaan. Toisina hetkinä se on niin selvää, elämäni näin, parittomana lukuna. Omana lukunaan. Ja silti rakkaus, niin kuin napoleonin atomit, kuinka se kiertää minunkin kauttani, sumuisina sunnuntai-iltoina. Saa minut hetkeksi päästämään irti ajatuksesta etten koskaan olisi oikeasti, ettei minua oltaisi.

Helsinki tai Casablanca. Ensimmäinen tai viimeinen.
Ismi, johon uskoa?