tiistaina, marraskuuta 27, 2007

tehty työ irtoaa kehosta hitaasti, tekemätön tuskin ollenkaan. osaisin nauttia nyt tästä määräpäivästä, seuraavaan on aikaa. hullu on tämä yhteiskunta joka itseään vastaan rakentuu. menisin, oppisin ompelijaksi. sormenpäiden alla suoraa saumaa.

tiistaina, marraskuuta 20, 2007

huuliltani raskaasti nouseva pyristelee nyt hänen silmissään

pesii poskiluiden alle risuja nokassaan

rakentaa kunnes höyhenet lakkaavat

--

olkapäittesi lentoonlähtevät linnut

--

torstaina, marraskuuta 15, 2007

hei, sinulla on kello korvassa, annas kun
se tosiaan tikittää, odotas, hei ei
se onkin sydän! miten sinulla on sydän korvassa
en minä tiedä, uh, sinulla on kylmät kädet, anna se takaisin
katso nyt kuinka se puristuu kasaan, laita se paikoilleen ole kiltti
hei se muuttaa muotoaan, äkkiä
mikä on tunnuslukusi, en minä tiedä tunnuslukuasi, mikä se on? tämä kutistuu
katso se on enää tomaatin kokoinen, en saa rintalastaa auki, koita sinä, anna tänne --
hullu, mitä sinä teit! nyt sinä nielaisit sen!
se olikin makea, pieni kirsikkatomaatti
vihreät sakset leikkaavat keltaista lankaa kuparilankaa violetit sakset
punaiset sakset
leikkaavat sinistä lankaa oranssit sakset leikkaavat villalankaa
mustat sakset leikkaavat punaista lankaa punaiset sakset mustaa
lankaa siniset sakset leikkaavat villalankaa sakset leikkaavat vihreää lankaa keltaiset sakset
valkoista lankaa mustat sakset leikkaavat kuparilankaa violetit sakset

mustaa
lankaa siniset sakset leikkaavat vihreää lankaa keltaiset sakset
leikkaavat kirjavaa lankaa valkoista lankaa mustat sakset metsänvihreä kerä odottaa rauhassa kynsisakset
leikkaavat karhunlanka napsahtaa poik

keskiviikkona, marraskuuta 14, 2007

Olen alkanut jälleen herätä aamuyöstä huoneen pimeään pakenevaan omaan ääneeni. Hymyn silmät ovat väsyneet, niiden hehku on tavallista himmeämpi. Se on tämä vuodenaika, yritän, ja kuinka kulutat itseäsi kahdessa työssä. Vaaleiden kulmien väliin syntyy ryppy, olosuhteiden pakon siihen juoksuttama. Onhan näistä puhuttu, puhumasta päästyään pohdittu vaihtoehtoja, kammettu valintojen väliä oman toden neulaa löytämättä. Että tämä on nyt tätä vielä hetken aikaa, jatkan ja tunnen itseni avuttomaksi tosiasioiden tipahdellessa kahvikuppien väliin, sitten tulee uusi kevät, ja uusi kesä, tulee toisia aikoja joissa on helpompi, jo siksikin, että tiedät jotain mitä tänään et pysty näkemään. Mutta kun en pääse siitä irti, en pysty.. Hymyn äänestä katoaa voima, tummaksi murrettuna se jatkaa kuvansa katsomista. Ensin minut jätetään ulkopuolelle pimeään, sinne missä kipu kääntyy äänihuulista kohtisuoraan, aivan kuin se yrittäisi tavoittaa jonkun, unen ulkopuolella. Siihen herään, ja kun palaan väkisin, on unen sängyllä sekava lakanakasa ja minussa kahta kovempi kylmyys. Siinä kohtaa päätän lähteä lopullisesti, se on rehellistä pakoa ja taaksejättämistä, mutta täysin mahdotonta. Laukut on täytetty kivillä, kentän hallit ja käytävät porrastuvat epäloogisina tasoina ja myöhästyn jokaisesta koneesta johon onnistun saamaan lipun. Lopulta palaan, uudestaan ja uudestaan, huoneeseen jossa minua katsovat uudet kasvot, ystävällisinä, hämmentyneinä hymyillen. Uh, tästä on lukuisia variaatioita. Haluaisin vain olla ajattelematta. Haluaisin vain.. Lusikankärki venyttää pöydän pintaan pysähtynyttä pisaraa omatoimisesti, Hymyn ajatukset ovat muualla. Pintajännitys antaa periksi, pisarasta kasvaa terälehti, toinen, lopulta lusikka kyllästyy, kääntää varren kiemuraksi ja kilahtaa kupin pohjaan. --

sunnuntaina, marraskuuta 11, 2007

Sigmundin vieressä on vapaa paikka. Matkaan unta junassa maisemassa on talvi ja kevät ja lammen pinnassa loppusyksyn ensimmäinen juostava jää. Parketoidusta salonkivaunusta seitsemänkymmen-luvun ruusunmarja-muovisiin suihkutiloihin kuljen perässä ystävän, jonka luokse ei koskaan saavuta aamuyöstä, koskaan, uudestaan ehditä hangen poikki asumattomalle asemalle jonka laidalla kukkivat vihreät pajut. Kumotaan illan ensimmäiset kun kohta huomaan, viimeiset väsyneet tilkat, muuttuakseen ensimmäisiksi ilon maljoiksi jälleen, mesimarjaviinit jälkiruokajuomapikareista pohjanmaan kautta, on kauttaaltaan huono olo väärällä paikalla liikkuvassa vaunussa. On kuljettava ystävän perässä joka tuntee yön ja junan reitit, vaan Turkuun ei saavuta koskaan. Ihmisten kuvat tervehtivät kuin tuttua vuosien takaa, väärät kasvot, sukset ovat hukassa, kuinkas muuten ja miten nyt pääsemme kaislikon reunalle pimeäksi jäätyneen lammen rantaan nuoskalumeen istumaan märissä housuissa ja lapasissa. Väsyttää, mutta raiteet jatkuvat suljettuna muotona vuodenaikojan halki, pimeästä kesäaamun hämärään, lopulta en muista mikä on koti josta lähdin, vaunu jonka penkistä nousin mukamas, irroten unien metaforista, yksin syödyistä illallisista, oman käden hyväilyistä, minkään kaipauksen tuntemisesta, mukamas, yksinäisyydestä Sigmund on noussut asemalle ja vilkuttaa.

perjantaina, marraskuuta 09, 2007

Puhelin. Vastaa puhelimeen.
En saa henkeä, joten ajattelen sukeltamista.

--
sukeltaa, potkaista altaan päädystä pituuden verran liukua, liukua
koukistaa käsien väliin sylillinen vettä, koukistaa
hengittää ulos -------
jalat työntää periksi antavaa seinämää taakse, työntää
liukua koukistaa hengittää ulos, työntää liukua koukistaa työntää pakottaa
liike
eteenpäin liike
aika, pakottaa eteenpäin
vastata puhelimeen, puhelin

Marraassa

Haluaisin sanoa sinulle vielä että. Kuinka se on luonnollista kun
Ja valo vähenee meissä.
Että sinun unesi näkyvät minulle asti siitä huolimatta vaikka, kuinka

maanantaina, marraskuuta 05, 2007

Loppuiltainen löylyhuone. Muutama alaston kiitollinen löytää ajatuksineen levon lämmössä. Kiuas sihahtaa, vastapuolen lauteelta saunotaan kaikkia, neljäs kuupallinen perä jälkeen. On pakko kumartua pienesti. Hymy kipuaa ylälauteelle kylkeen kipristelemään. Vaikka on hämärää voi nähdä kuinka se on kaunis. Se on niitä, jotka heräävät pitkiksi venyneiltä päiväunilta ja kantavat unen mukanaan ulos yöhön. Puhtain kasvoin pitkät vaaleat hiukset nukutun takussa se tulee vastaan talvipimeällä kadulla, hymyilee omasta maailmastaan ja jatkaa valon kaarelta seuraavalle.

Kohotan kämmenet kohti kattolautoja, tuen ne kuumaan ilmaan ja tunnen kuinka pitkät selkälihakset ovat saaneet osansa kilometrillä liikkeessä vettä vasten. Olo olisi raskas jos ei tuntuisi niin hyvältä. Hymy puhelee hajanaisesti päivästään, kuinka on taltuttanut ajatuksen pysäyttää yksi joku aamun harmaasta virrasta, typistänyt halun tarttua vieraaseen käsivarteen, katsoa silmiin ja tasata hengitys samaksi. Se on puhunut siitä ennenkin, itsensä arjen virtaan kadottamisesta ja siihen kuuluvan löytämisen hehkusta. Se on halunnut kiveksi koskeen, mustan virran valkoiseksi kiveksi, minä lisään mielessäni, ei Hymy näe omaa loistettaan, poikkeuksellista keveyttään tämän maailman raskauden rinnalla.

Vastaan ajatuksella jonka löyly on hetkeä aiemmin irrottanut mielestä erilliseksi, asettanut eteeni tarkasteltavaksi. Kerron kuinka olen kulkenut hallille tienlaitaa, ollut ajatusteni odotusaulana, niin kuin usein käy, lyhyillä siirtymillä, antanut mietteiden tulla ja mennä sen enempää niihin takertumatta. Lapasen sisällä kämmen on silittänyt ohikäveltyjä pujoja, jotka syksy on jättänyt kuivumaan pystyyn. Kuinka hämmästyneenä hieman olen todennut asioiden tilassa myötämielisyyttä, tienlaidassa, pujoissa, värinsä kadottaneissa lehtikasoissa. Ei se tietenkään ole sitä miltä se näyttää, lisään, mutta olen melko varma että se on sitä miltä se tuntuu. Siitä lähtien kun olen epämääräisesti sohinut muurahaispesän kaltaista tunnetihentymää itsessäni, muistathan, kun kerroin sinulle kirjeestä, lisään, aina tähän iltaan asti olen kulkenut sitä näkemättä, se on, sitä tuntematta. Hymy valaisee hämärän hiljaisen tilan, minunkin kasvoni, juuri tuota minä tarkoitan sillä kun aina selitän sitä samaa, emme me ole yksin täällä.

Kotimatkalla raitiovaunun takasillalle nousee nuori, japanilainen mies. Arkkitehtiopiskelija, teollisesta muotoilusta kiinnostunut, minulta lipsahtaa, kun näen pojan selässä kotimaiseksi designiksi merkitetyn laatikko-malliin muotoillun mustan repun. Löylyhuoneesta tarttunut sympatia jälkihulvahtaa kaulaliinan alta vaunun takaosaan, jossa seisomme. Poika kääntyy puolittain puoleeni, katsoo syrjäkarein. Vaunu kääntyy kuuliaisesti kiskoillaan, kolahtaa tutusti vaihdekohdassa. Kiskojen välinen asfaltti hohtaa himmeästi katuvaloa. Kohotan katseeni lattiasta, enkä ehdi vastustaa nopeaa hymyä. En tiedä tarttuuko se, en ehdi jäädä katsomaan, perässä tulevat pakottavat laskeutumaan kadulle ja kotiin.

sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007

Requiem - selkä edellä

Istun selkä menosuuntaan ja tungen kuulokkeita korviini, oikean vasempaan ja vasemman oikeaan. Kuulokkeet ovat halpaa mallia, kaksi identtistä pampulaa joiden vaahtomuovipehmikkeet ovat aikanaan irronneet ja kadonneet. Ajattelen, ettei kuulokkeitteni muotokieleen ole kukaan isossa talossa jaksanut perehtyä. Ehkä se kieli puhuttelisi minua, kertoisi ääniaaltojen laajuudesta ja faktapohjaisia vaikkakin runonkaltaisia asioita korvakäytäväni akustiikasta, ja ymmärtäisin nähdä vaivan lukea pienen kirjaimen pampulan selästä joka kerta kun ja niin edelleen. En minä tiedä mistä katsottuna korvieni puolet tulee määritellä, tulon vai menon kannalta. Istun kasvot paluusuuntaan, loittonen väistämättömästä. Peltojen sängelle on satanut tomusokerilunta.

Viisikymmentä metriä edellisestä pisteestä, sataviiskymmentä.

Kuvittelen sinut ajattelemaan mahdollisuutta. Lähestymään vierasta ajatusta, jonka toiselle puolelle olen saapunut. Kuvittelen hengityksesi tahdin, tasaisesti käyvän sydämen lyönnit, hymyn, kun huomaat muutoksen asioiden suhteissa.

Männyt ovat muuttuneet lumentulon myötä tunnistettaviksi. Viisisataaviisikymmentä metriä edellisestä pisteestä.

Luen, koska minua on pyydetty ja koska haluan, mutta nyt ajatukseni riistäytyy irti tekstistä. Viereisen penkkirivin matkustaja on juuri sanonut kuusi sanaa puhelimeen, joista ensimmäinen on ollut erisnimi. Yhtäkkiä olen kiinnittynyt yksikertaisuuteen, jonka kuvittelen tilanteeseen, paino teon sanalla kuvittelen, koska tämä on kaikki keksimääni siinä määrin kuin olen varma vain määränpäästäni, mutta siinä kuvitelmassa on jonkinlainen suru. Muistan kuinka olet kertonut ihastumisista, ehkä siitä hetkestä jolloin ymmärsit olevasi enemmän mennyttä, sillä tavoin kuin itsensä voi menettää suhteessa toiseen ihmiseen. Ja se liittyi sanoihin ja kun nyt kuulen kuinka miehellä, jonka nimi on Pekka, on näppäinäänet käytössä. Minun on vaikea kuvitella viereisen penkkirivin ikkunapaikan fonetiikasta peukaloin kirjoitettua runoa.

Juu, 16.09. Ja nyt jo kuvittelen ettei siinä ole surua, ja että se ehdottomasti on runoa, että hiljaisen aseman huonosti valaistun parkkipaikan nurkkaruutuun on parkkeerattu punainen Seat Toledo vuosimallia 95, jonka stereoradio ei soita kuin yhtä kanavaa ja jonka hansikaslokero on juuttunut kiinni. Ja se nainen tai mies, joka istuu ja odottaa kylmenevän auton kuljettajanpenkillä kello 15.55 on laiturin lailla liikkumaton. Ja järkkymättömästi kiinni onnessa, puhelinta kädessään puristaen. Pekka ja puhelu ja kuusi sanaa. Kaikki se tyhjä tila jonka tyydytetty ymmärrys täyttää.

Pisteistä muodostuu viiva, johon ratapalkit kiinnittyvät. Selkä saapuu asemalle ennen takaraivoa.

Kun valo on kitketty holvikaarista yksi toisensa jälkeen ja kehoista vapautettu ensimmäinen ääni, puristuu musiikki kyynelkanavista poskille.

Pisteitä sataa valokeilaan. Kierrän kosken kautta, koska vielä ei ole kylmä, ajattelen.

Aamulla aion kysyä tädiltä miltä minä vaikutan, enkä luultavasti osaa suhtautua vastaukseen, on se mikä tahansa.

lauantaina, marraskuuta 03, 2007

Läheisyydentunnun pulleat anturat tömähtävät laminaatille. Hellyys hiipii harmaana huoneen poikki. Määrätietoisuuden kynnet, kun ne pureutuvat rinnan ihoon - lämpö ankkuroituu. Tekee minusta turvapaikan, estää kirjoittamasta.

perjantaina, marraskuuta 02, 2007

riemu silmissänne, monsieur.