Requiem - selkä edellä

Istun selkä menosuuntaan ja tungen kuulokkeita korviini, oikean vasempaan ja vasemman oikeaan. Kuulokkeet ovat halpaa mallia, kaksi identtistä pampulaa joiden vaahtomuovipehmikkeet ovat aikanaan irronneet ja kadonneet. Ajattelen, ettei kuulokkeitteni muotokieleen ole kukaan isossa talossa jaksanut perehtyä. Ehkä se kieli puhuttelisi minua, kertoisi ääniaaltojen laajuudesta ja faktapohjaisia vaikkakin runonkaltaisia asioita korvakäytäväni akustiikasta, ja ymmärtäisin nähdä vaivan lukea pienen kirjaimen pampulan selästä joka kerta kun ja niin edelleen. En minä tiedä mistä katsottuna korvieni puolet tulee määritellä, tulon vai menon kannalta. Istun kasvot paluusuuntaan, loittonen väistämättömästä. Peltojen sängelle on satanut tomusokerilunta.

Viisikymmentä metriä edellisestä pisteestä, sataviiskymmentä.

Kuvittelen sinut ajattelemaan mahdollisuutta. Lähestymään vierasta ajatusta, jonka toiselle puolelle olen saapunut. Kuvittelen hengityksesi tahdin, tasaisesti käyvän sydämen lyönnit, hymyn, kun huomaat muutoksen asioiden suhteissa.

Männyt ovat muuttuneet lumentulon myötä tunnistettaviksi. Viisisataaviisikymmentä metriä edellisestä pisteestä.

Luen, koska minua on pyydetty ja koska haluan, mutta nyt ajatukseni riistäytyy irti tekstistä. Viereisen penkkirivin matkustaja on juuri sanonut kuusi sanaa puhelimeen, joista ensimmäinen on ollut erisnimi. Yhtäkkiä olen kiinnittynyt yksikertaisuuteen, jonka kuvittelen tilanteeseen, paino teon sanalla kuvittelen, koska tämä on kaikki keksimääni siinä määrin kuin olen varma vain määränpäästäni, mutta siinä kuvitelmassa on jonkinlainen suru. Muistan kuinka olet kertonut ihastumisista, ehkä siitä hetkestä jolloin ymmärsit olevasi enemmän mennyttä, sillä tavoin kuin itsensä voi menettää suhteessa toiseen ihmiseen. Ja se liittyi sanoihin ja kun nyt kuulen kuinka miehellä, jonka nimi on Pekka, on näppäinäänet käytössä. Minun on vaikea kuvitella viereisen penkkirivin ikkunapaikan fonetiikasta peukaloin kirjoitettua runoa.

Juu, 16.09. Ja nyt jo kuvittelen ettei siinä ole surua, ja että se ehdottomasti on runoa, että hiljaisen aseman huonosti valaistun parkkipaikan nurkkaruutuun on parkkeerattu punainen Seat Toledo vuosimallia 95, jonka stereoradio ei soita kuin yhtä kanavaa ja jonka hansikaslokero on juuttunut kiinni. Ja se nainen tai mies, joka istuu ja odottaa kylmenevän auton kuljettajanpenkillä kello 15.55 on laiturin lailla liikkumaton. Ja järkkymättömästi kiinni onnessa, puhelinta kädessään puristaen. Pekka ja puhelu ja kuusi sanaa. Kaikki se tyhjä tila jonka tyydytetty ymmärrys täyttää.

Pisteistä muodostuu viiva, johon ratapalkit kiinnittyvät. Selkä saapuu asemalle ennen takaraivoa.

Kun valo on kitketty holvikaarista yksi toisensa jälkeen ja kehoista vapautettu ensimmäinen ääni, puristuu musiikki kyynelkanavista poskille.

Pisteitä sataa valokeilaan. Kierrän kosken kautta, koska vielä ei ole kylmä, ajattelen.

Aamulla aion kysyä tädiltä miltä minä vaikutan, enkä luultavasti osaa suhtautua vastaukseen, on se mikä tahansa.

Kommentit

Suositut tekstit