perjantaina, marraskuuta 25, 2005

Myrsky vesilasissa

Istun työpöydän ääressä ja kirjoitan. Näytön yli näen kuinka maisema toimistossa muuttuu. Työpaikkamuutto eivät ole samaa rasittavuustasoa kuin muutto privaattielämän puolella, mutta perjantai-iltana, edellispäivän pikkujoulujen pyörittäessä mahanpohjaa ympäri vaihtaisin tämän hetken ehkä johonkin toiseen jos voisin. Vielä kuitenkin pitää hetki hengittää pölyistä ja kuivaa huoneilmaa epäsymmetriseksi käyvässä työtilassa.

Olen kirjoittanut tyrkymisestä ja itkuisista illoista nyt melkein joka postauksessa. Eilen lopulta kippasi koko kuppi enemmän tai vähemmän nurin. En pystynyt tämän saman päätteen ääressä istuessani pidättelemään kyyneliä, kun joku löi sisällä yli laidan kiivaammin kuin pystyin äyskäröimään. Niin se käy. (käyttökelpoinen lausahdus tuo, Vonnegutin Teurastamo 5:stä mukaan tarttunut)

Itkeminen on kai kuitenkin enimmäkseen terveellistä, osa aineenvaihduntaa. Kunnon mahanpohjasta lähtevän itkun ulospäästettyään on hetken aikaa jopa seesteinen olo, tyhjentynyt, vähän hölmistynytkin. Mistä kohtaa minua tuollainen olo oikein kumpusi?

Ajatus kieppuu ja rimpuilee, päästän irti otteesta jotta saan päivän viimeisen tehtävän hoidettua.

lauantaina, marraskuuta 19, 2005

Ulkoa ja sisältä

Lauantaiaamupäivä on kuulas ja pakottamaton kun kävelen kuntosalille. Muu, kaikki, sitten tuntuukin pakotetulta, peiton alta ylösnousu, syöminen, gradu- ja muihin töihin ryhtyminen. Päätän pinnistää salille, saadakseni rutiinista kiinni jälleen, viikon tauon jälkeen. Punttikselle punnertautumiseen kuluu todennäköisesti enemmän energiaa suhteessa kuin laitteissa puolihuolimattomasti rehkimiseen. Saan itseni kuitenkin järjen voimalla liikkeelle, väsyttämällä lihaksia yritän saada mahan kurnimaan normaalisti. Ketju on tuttu, syömättömyydestä voimattomuuteen, pimeämpään, ympäri, ympäri.

Kotona huomaan onnistuneeni osittain, sain juuri yhden banaanin ja yhden leivän syötyä, kahvikupin kera. Toinen, yksinäisen näköinen kurkkujuustoruisleipä jää lautaselle kuivumaan jos en pakota itseäni pureskelemaan ja nielemään. Ääh, peittelen sen folioon ja syön iltapäivällä, lupaan.

Pakottaminen on levinnyt kirjoittamiseenkin. Lauseiden, sanojenkin välit kasvavat valtaviksi, en jaksa tai edes uskalla ottaa vauhtia joka pisteen jälkeen, hypätä kuilun yli mahan jännitysmöykkyä mukana kantaen.

Saada vain olla, lukea runoja ja kuunnella musiikkia, ympäröityä kauneudella ja toivoa itsensä osaksi sitä. Heilun maailmojen rajapinnassa, sovittamattomien ympäristöjen, sisäisen ja ulkoisen. En sovi niihin enkä näihin sanoihin, joita kirjoitan.

Niin helppoa olisi, ja niin itsekästä. Pahoinvoivan pelkurimaista, paeta paikalta yrittämättä. Äh, enhän noinkaan tee. Jos vain jotenkin ymmärtäisin tehdä odottavat työt hyvänä tekona itselleni ystävälle, eikä sille vihollisen näköiselle, jolla on vaarasta varoittavat kasvot.

"Niinkö..? Niin!" Tajuan, pieni välkähdys, pilkahdus voimien paluusta, onnistumisen mahdollisuudesta (voi olla kofeiiniakin, mutta mitä sitten), nyt äkkiä ennenkuin se jälleen karkaa varjoihin.

perjantaina, marraskuuta 18, 2005

Valokuvissa näyttelemisestä

Väsyneenä tyrskyn yli koko ajan, uni ei tee kasvoista levänneitä jos illalla viimeiseksi tunteet haluavat huuhtoa kyynelkanavia.

Kiirehdin läpi Keith Johnstonen kirjaa Impro, joka nimensä mukaisesti antaa työkaluja teatterin opettamiseen, improvisaation tekniikoihin (pointless to say, olennaisempaa lukemistoa vältellen..). Johnstonen esimerkit ovat paitsi sujuvasti kuvattuja - harjoitukset piirtyvät selkeinä eteeni - ja hauskoja, myös valaisevia omaa käyttäytymistä ajatellen.

Improvisoimme minkä kerkiämme kaikessa kanssakäymisessä, koulussa, työssä, kadulla, ystävien seurassa. Käytöstä, keskusteluja ja olemusta ohjaavat tiedostavalta katsomiselta piilotetut status ja tilan käyttö, jotka muuttuvat näkyviksi kirjan lukemisen myötä. Pienillä harjoituksilla vaikkapa kadulla kävellessään voi määrittää omaa valta-asemaaansa kanssakävelijöiden hierarkiassa.

Hämmentävää saada itseään kiinni pelaamisesta, mutta lukiessa pulpahtelee mieleen vähän väliä esimerkkejä omaan käyttäytymiseen liittyen. Huomaamatta keinun high ja low statusten väliä, milloin itseäni keskustelussa ylentäen, milloin alentaen (vaikka kriittisesti jos mietin niin alentaminenkaan ei ole kovin mairittelevaa, yhtä hyvin alennan statustani noustakseni paremmaksi ihmiseksi keskustelukumppanini silmissä, ns."väärää nöyryyttä" Miitta Sorvalin mieleenpainunutta improvisoitua (!) repliikkiä mukaillen ..heijastuma Hardwickin muinoisesta Nyhjää tyhjästä-improvisaatioteatteri tv-sarjasta).

Kohteliaisuuden torjuminen "Ihana pusero sulla päällä tänään, toi väri sointuu kauniisti sun hiuksiin." "Njää, täähän on ihan on nyt vaan tämmönen, vanha pusero." kelpaa jo esimerkiksi statuksen piirtymisestä keskutelunvarteen, paitsi että blokkaan ystävällisen huomionosoituksen, myös alennan ystäväni keskustelussa väheksymällä hänen mielipidettään.

Jään muistelemaan valokuvia ja niiden ottamiseen liittynyttä poseerausta. Aina joku toistaa samat "mä epäonnistun aina valokuvissa" tai "mä en vaan oo kuvauksellinen" kun kamera kaivetaan esiin tilannetta tallentamaan. Johnstone kirjoittaa tästä myös, yritämme tiedostamatta peittää kuvissa itsemme, tai parannella omaa kuvaamme, jähmettymällä status-asentoihin tai näyttelemällä ylirentoa. Jos sama kuva otettaisiin kohteen tietämättä, olisi kehon asento ja kasvojen ilme luultavasti paljon rennompi, luonnollisempi.

Hypin mielleyhtymästä toiseen, jään miettimään itseäni esiintymistilanteissa. Tulevat Ilmari-vierailut jännittävät jo kun mietin luokan edessä puhumista. Jollain mielen tasolla tajuan miten tulisi olla. Pystyn kuvittelemaan tilanteen eteeni, olen yleisön edessä, mutta itse asiassa asiani ja kuulijoiden välissä, välittäjänä, avoimena molempiin suuntiin. Sen sijaan että papattaisin kalvot läpi kaukaisuuteen tuijottaen, sinne jonnekin missä ajatuksen häntä viipottaa, peläten otteen kirpoavan ja suun hiljenevän.

Tiedän jo haparoivani ensimmäisen vierailun puolittaisessa pimeydessä, asialtakin sulkeutuen. En pidä tästä ajatuksesta, mutta se pitää kiinni minusta. Pitää vielä paljon harjoittaa mielikuvaa, visualisoida aukioloa, ajatus tuntuu hyvältä, jos se saisi myös toimimaan.

maanantaina, marraskuuta 14, 2005

Lontoon rakeita

Tämän kirjoittaminen on yritys sinnitellä hereillä vielä hetki, odottaa että aika ehtii nukkumaanmenoon asti, väsymyksen kurtistamista kulmista huolimatta en usko pystyväni kahdentoista tunnin yöuniin - voisin tietysti käyttää aamun tunnit tehokkaasti gradun kanssa, mutta ehkä kuitenkin yritän saada nyt alas (heijastelen päivällä puhuttua ruotsia, ylöshän nämä suomeksi kirjataan) edes muutaman viitteen matkalta.

Lentokenttäverotettujen yöunien jälkeen ajatukset roikkuvat huonosti lingotun pyykin tavoin, silmäluomia imitoiden. Päivä on ollut matalaliitoa lukuun ottamatta hetkellisestä presentaationostoa. Graduseminaarin jälkeen kotona, sateen raapiessa ikkunalasia uupumus tyrskähtää yli ennen kuin saan mieltä määräävän kehon tasapainoon lämpimän keiton avulla. Nojatuolin pakottama takakeno tuntuu parhaalta asennolta tuijottaa ruutua näiden lepäämättömien luomien alta.

Olo vaati aloittamaan nurjalta puolelta, mutta niistä matkustamisen toisista puolista.

Marraskuinen Lontoo yllätti valoisuudellaan ja vihreydellään. (Liittäisin tähän kuvan loputtomasta Kensington Parkista jossa lämmin syksy on säästänyt lehtien keltaisessa ja nurmen vihreässä kesän kirkkauden, mutta kuvat ovat kamerassa vielä.) Suuren kaupungin elävä lempeys (niin, se tuntuu yhtä kummalliselta kirjoittaa) kirjoi ajatuksen ulkomaille muutosta houkutuksen värein. Kirpeän aurinkoisena lauantaina kädet lämpimissä otteissa, oikea takewaykahvin ympärillä ja vasen Murun oikeassa, askeleet toisiaan rytmittäen houkutus epäilemättä huijasi kimalteellaan, mutta ajatus jää varmasti pyörimään hippuna taskunpohjalle, josta sen sitten joskus vetää vahingossa esiin kotiavainta kaivaessa..

Eläintarha on sanana jo surullinen, siitä huolimatta ja sen vuoksi Zairen inhimillisen katseen kohtaaminen ja urahtava tervehdys olivat yksi matkan mieleenpainuneimmista muistoista. Näiden sukulaiseläinten apatia samoin kuin kissaeläinten häkin seinää mittaavat pakkoliikkeet saa surulliseksi, ja tuntuu etten osaa kirjoittaa aiheesta oikein sanoin. Palveleeko eläinten tarhaelättäminen tarkoitustaan elämän monimuotoisuuden viestijänä, niin kuin eläintarhat toimintaansa markkinoivat. En osaa päättää. Epäilen - hetken aikaa kiljuvia, sokerihiprakkaisia lapsia ja heidän villieläimiä kotieläimen tavoin puhuttelevia vanhempiaan tarkkailtuani. Miehen mietteissä on pointtinsa, kaupunkilaislasten riemu ja innostus eivät varmasti menettäisi tehoissaan vaikka aitauksessa kopsuttelisi maatila- ja kotieläimet laajaa reviiriä luonnossa laiduntavien Amurin-leopardin tai Jos the Rhinon sijaan.

Yksi iltapäivä kului suunnitelmien mukaisesti Charing's Crossin kirjakaduilla, joilla travelling light-periaate pyyhkiytyi mielestä kirjakauppojen tarjotaan eksyessä. Jotenkin kuitenkin järki onnistui korottamaan ääntään ja sai tekemään valintoja kaiken kiinnostavan mukaan haalimisen sijaan. Muuten matka oli mukavan shoppailustressivapaa, yksi miehen kanssa matkustamisen eduista kai (en tosin varmaan edes osaisi shoppailla rennosti miehen kanssa vaikka semmoinen lähtisi mukaan vapaaehtoisesti). Sunnuntainen pyörähdys lelu- ja levykaupassa Oxford Streetillä riitti sitä lajia, sitä paitsi jos elämä on [kallista] niin Lontoossa se on sitä caps lock pohjassa.

Muita muistoja, verkkokalvolle piirtyneitä vastaantulijoita, metromatkustajia, kadunkulmia, hajuja, makuja, valoja, tunteita tai tuntemuksia en jaksa tähän kirjata, eivät hetkeen sidottuina ja suljetun henkilökohtaisesti koettuina välittyisi vaikka kuinka yrittäisin. Hyvää yötä.

tiistaina, marraskuuta 08, 2005

Ensiapua

En ehdi ajatella tänne. Esimerkiksi tästä, jonka eilen pääsin katsomaan.

Hetkellinen kiire graduseminaarin ja matkan kanssa saa unohtamaan että tätäkin taimea pitäisi kastella, erityisesti tätä. Lokini ei kasva ja viherjöi jos en istu alas ja juttele, hengitä samassa tilassa. Virtuaalin viherhuoneeni fyysiset vastineet myötäilevät nuokkuvin lehdin. Anteeksi ystävät, tänä iltana olen kotona, kastelukannun ja runokirjan kanssa asemissa, korvaan työpaikkajuorut Szymborskalla, eilistä elämystä ääneen makustellen!

keskiviikkona, marraskuuta 02, 2005

Aurajoella

Välillä rytmi nappaa mukaansa, pakottaa tulla kuulluksi ja koetuksi siellä missä sitä vähiten odottaisi.

Alaselän ja lanteiden kivuliaasti supistelevista lihaksista on kasvanut ihon alle vyö, joka tuntuu uloshengityksellä, on läsnä seistessä ja kävellessä. Sitä liennyttääkseni, myöhäisestä ajankohdasta johtuvan paremman puutteessa suuntaan Fabianinkadulle, yliopiston kuntosalille. Sali on täynnä omaansa keskittyneitä, pumppaavia, taipuvia, polkevia, soutavia, jolkottavia, venytteleviä opiskelijoita.

Harminpoikanen puhaltuu itseltä huomaamatta huulien välistä kun lasken neljä jalkaparia neljällä juoksumatolla. Jostain syystä vain juostessa lämpenevät kankeutta naksuvat lihakseni kunnolla. Valitsen seuraavaksi parhaan ja istun soutulaitteen satulaan. Molemmilla puolillani ovat laitteensa satuloineet soutajakollegat jo pari kilometriä alempana kuvitteellisilla joenumillaan (itse soudan jostain syystä aina Aurajokea pitkin, vaikka sen rannat ovat minulle todellisuudessa tuntemattomat). Pari minuuttia rauhallisia vetoja ja huomaan uppoutuneeni laitteen suhinan rytmittämään liikkeeseen. Ajatukset ovat löyhiä ja karkaavat katseen kohdentuessa uuteen pisteeseen.

Veto vedolta kaiuttimista koliseva RHCP häviää taustalle, ihmiset sulautuvat osiksi laitteittaan, jatkavat liikkeillään juoksumaton rullaavaa kilometritehdasta, taipuvat osana vatsalihas- ja selkäpenkkejä rytmikkääseen epätahtiin, sätkyttelevät raajojaan askelkoneeseen tukeutuen, kävelyä koneen tahtiin imitoiden. Oma olo on unenomainen, pää kääntyy aistimaan kaikkea tätä liioitellun hitaasti, pehmeästi kuin jonkin muun liikuttamana. Jatkan vetoja, jalat vuoroin koukistuen vuoroin suoristuen. Veto, suhinaa, veto, suhinaa. Salin vastapäisellä laidalla vatsalihakset kouristavat vartaloita äänettömästi ylös-alas, ylös-alas, juoksumatot taustalla thumpthumpthumpthump.

Hetkittäin salin omintakeinen rytmi ohenee, melkein katoaa, mutta saan siitä vaivattomasti kiinni uudestaan, tai se minusta. En malta nousta satulasta vaan pitkitän urakkaa kilometrillä. Lopulta päästän irti rytmistä, jatkan vuorostani laitteita omalla kehollani, venyttelen liian huolimattomasti alaselkää ajatellen, istun hetken saunassa ja jatkan kotiin. Rytmin ajatus saa hymyilemään matkalla, sen mukaan antautuminen oli kuin hetken hengähdys, pakoa todellisuudesta.