torstaina, kesäkuuta 28, 2012

80-luku on säilötty kuvaputkitelevisioon, permanentoitu pörröneulepikkelsi sirisee jos kantta raottaa. irrallinen ajatus, mikko alatalo juontaa hittimittaria vuodessa 1988 tänne 24 vuoden päähän.

runo, niin kuin minä omia ajatuksiani välillä kutsun, tulee suihkuveden mukana, kliseistä eikö vain. en minä sitä enää muista, jotakin siinä oli, tulen aina valitsemaan lasteni puolen.. 

mietin edellisen päivän iltaa. keskustelu on ollut kulmikasta niin kuin niin usein väsyneenä. untavajaan silmäluomen alla, jossain vinoon pompittujen sohvatyynyjen välissä, seisahtaneen huoneilman hiukkasena on välillämme hiertänyt kolmatta vuottaan kasvavan käytös kuin ikiaikainen hiekanjyvä. mikä on oikein ja mikä liikaa. lapsi taantuu pissaamaan lattialle, aikuinen taantuu jankkaamaan voipas-eipäs syödä banaanin vaikka se menikin rikki. tänään en anna periksi, eilen annoin ehkä. ei ole säilynyt kirjanpitäjän sinetöimää papyrusta tähän aamuun.

iso leijona karjuu. tyhjässä luolassa on hämärää ja hiljaista. kosteat seinät hengittävät omia aikojaan. leijonaa mä metsästän. äiti laula vielä. enkä pelkää ollenkaan. äiti mulla on vähän ihan sekaisin tämä naaman nokka. 

leijonaa mä metsästän, leijonaa mä messästän. tahdon saada suuren, tahron saara suuren. enkä pelkää ollenkaan, enkä pelkä ollenkan! äiti mitä siellä luolassa on? jotain pehmeää ja karvaista. äkkiä pakoon! tsyntsyntsyntsyntömstömstömstömsviuhviuhviuhviuh - ovi kiinni! pam! turvassa.

kuivia silmiä itkettää. minä olen tuon ihmisen äiti ja minulla on vähän ihan sekaisin tämä naaman nokka. rankkaa on, raskasta ja rakasta. jos nukahdan, kun nukahdan, kutittakaa minut hereille kun kesä on ohi, mutta ihan hiljaa, kantapäistä.