sunnuntaina, lokakuuta 02, 2011

meidän rapussa asuu väsynyt kahden pienen lapsen äiti jonka kiroilu kuuluu kahden oven läpi rappukäytävään.

sen voi lukea naapurin sinkkuboksin opettajattaren kasvoilta kun tämä sujahtaa hissiin uuden goretexiin pukeutuvan sporttimaisteri-poikaystävänsä kanssa. tavataan kaksi vuotta ja viisitoista kiloa myöhemmin mietin, kun suljen kaksi ovea perässäni ja kaivan huutoa tekevän käärön syliin tuplarattaiden alakerrasta.

seison takki päällä kulisseissa ja hikoan. vanerin toisella puolella aukeaa lava, valomiehen tehtävä on replikoida rappukäytävän liikeherkkä valaistus. mutisen monologin alkua, koitan keskittyä olennaiseen, naksautan imetysliivin hakasen irti hangastaan.

elämä on itseään toistava klisee. minä olen katoamassa ryhdittömäksi takiksi joukkoliikenteen jonoihin, minusta on tulossa yksi niistä, näkymätön nelikymppinen. miten tässä näin kävi on väärä kysymys. olen sinut vapauden menettämisen kanssa jo, arjen rutiinit ovat aina olleet 'mun juttu'. en haluaisi olla missään muualla, kertaan ystävien kesken.

ihmisenä olemisen ydin hikoilee minusta, 24h vuorokaudessa olen kosketuksissa sen eri nestemäisten olomuotojen kanssa. henkisesti alan olla läsnä lapsen lailla, nukkumattoman lyhytmuistin varassa hetkessä retkuen, fyysisesti olen lakannut olemasta läsnä ensimmäisen raskauden toisella kolmanneksella. rakastan lapsiani silloin kun en vihaa niitä. valitsen niitä-muodon tarkoituksella, olenko huono äiti? olen puoliksi tosissani.

vastapäisellä naapurilla on 5 ja 7 -vuotiaat pojat. ja uusi mies ja vanha, ja toyota corolla jolla se kuskaa hymyttömiä poikiaan lätkätreeneihin ja takaisin. sen katseessa on mukana ironiaksi puristunutta tietoa kun kohtaamme hississä, suloisinkaan hampaaton hymy ei saisi järkytettyä sen hormonitasapainoa, enää.

vastapäisen uusioarjen vieressä asuu lisää työuraansa aloittelevia sporttimaistereita, siistissä kaksiossaan siistit golfbägit siististi eteisessä vierekkäin. tässä kohtaa ymmärrys ei veny yli äänivallin. rapuntäydeltä raikuva 2-vuotiaan uhmaikäinen koettelemus on vanhempien kasvatuksen surkea rusina, eihän kaikki voi olla noin kauheita riiviöitä, pyydän anteeksi häiriötä, eletään eteenpäin.

---

pimeässä rapussa täytyy seistä aivan liikkumatta jos ei halua tulla yleisön eteen. hiljaisesta ovisilmästä ei näy mitään. minä olen kotona tämänkin yön ja valvon.

---


***
aforismi ratikan ikkunasta: peilistä näkee vain taaksepäin.