maanantaina, tammikuuta 28, 2008

kuoren pintaan liimataan kirjeen suunta, se on kohti sinua

lauantaina, tammikuuta 19, 2008

lataan
palataan

sunnuntaina, tammikuuta 13, 2008

nyt minulla on kaksi viktoriaanista kaulusta, metsänvihreä ja valkoinen. lapasia minulla on kaksi paria ja pipoja olen tehnyt yhden itselleni, toisen siskolle, tupsulla ja ilman. junassa aloitin ensin lapaset, purin alun, sitten alottelin sinapinkeltaisen virkattavan verkkokassin juuttinarusta, pohja on nyt puoliväliä leveä. kotona odotti siskolle kudottava villasukan puolikas. ikäänkuin silmukat kiinnittäisivät hetket toisiinsa varmemmin. ei tulisi seuraavaa poismenoa, eikä sitä seuraavaa, jotka näen ja kuulen ympärilleni. ikäänkuin elämä olisi tiiviimmin koossa huovutettuna. ranteisiin sattuu kun muualle ei.

millä vyöttäisin itseni graduun samalla tarmolla. kevät on yhtä lyhyt kuin on pitkä. vapautta heilutellaan nenän edessä kaukaisuudessa.
talvettoman tammikuun puoliväli on pimeä pitkä ilta. auton etuvalot huuhtovat kosteina kiiltävien muurien kulmia portista sisään käännyttäessä. täällä ei ole katuvaloja, en ole ajatellut sitä aiemmin. muutama hiljainen valonläike siellä täällä kaipaamassa. eihän ketään voi jättää tänne yksin .. isää voi .. jättää tänne. lapsellinen ajatus. lyhdyn kajo tummien puiden välissä kun käännyn katsomaan ajatuksen perään, pakotan askeleet poispäin. rinnassa eimikään tuntuu pahalta

lauantaina, tammikuuta 12, 2008

ja kuitenkin olen, mimosan oksat sinisessä savimaljakossa. mieleen nousee välimeren kevät. tänään matkustan junassa, mikä on iloa. kudon yötaivaisia lapasia lahjaksi, saman asian toista muotoa.

se öinen ajatus jossa oli jotain itua tekstiksi on tietenkin kadonnut, mutta junat ovat näihin kohtiin hyviä, liike on.

tampereelle ja takaisin.
siitä miten on vaikeaa määrittyä kirjoitetun kautta muotoon iloinen

maanantaina, tammikuuta 07, 2008

varpaita kylmii pimeässä pöydän alla kun kirjoitan tätä nyt
on mennyt nyt nyt kun kirjoitan

mäessä olin hiljaa vaivatta, kun kävelin
tuulen tauoissa ei elänyt enää kai kukaan
lumi imee äänet
se on sillä lailla meille hyvä

ajat ukset huuhtovat päivien reunoilta roskat
pyöristävät tuttuja kulmia
kaikki pyöreys karkaa alamäkeen

kirjassa kuoli taas joku yllättäen ja puhelinsoitto ja avain-nipun kilahdus pöydänkulmaan
en tiedä voinko nukkua oikein
tänä yönä koska kirjan nimi on imperfektissä
mikä on tietysti pönttöyttä, fiktiota ja knoppailua taidehistoriallisilla yksityiskohdilla

onko uni, voiko sitä kutsua fiktioksi
proosallinen uni, kun siinä on niitä totuudellisia aineksia

siihen taloon en enää halua astua koska se ovi ei mene kiinni
ja sisko pelkää niitä vanhoja vieraita esineitä, minä tunnen sen vaikka en anna vaikuttaa
päättäväisyyttä siihen tarvitaan, mutta koska olen enkä ole yhtä aikaa kaikissa talon kerroksissa on minulla sitäkin vaikka muuten puuttuisi
vieraat tummahiuksiset voimakaspiirteiset ihmiset kiertelevät arvioivan näköisinä
pölysumuisten kerrosten huonekaluja
vieraat kutsutut omivat satavuotiset sängyt eivätkä huolehdi tunkkaisista huovista
koitan vain pitää kiinni jostain, työntää patjan oviaukkoon, uskoa ettei kukaan tahdo minulle pahaa vaikka kaikki on niin kummallista ja enteilevää

ennen huonekaluja taloon oli kerätty satoa omasta maasta, mutta jonkun toisen viljelemää ja keräämää, näin vain kuinka kuihtunutta kaikki oli, vadelmapensaiden rangat ruskeassa mullassa törröttömässä, en halunnut koskea vanhoihin vaatteisiin, vaikka se oli kaikki minun ja olin halunnut sitä, mutta en tiennyt, unen mukaan en tiennyt tuosta kylkiäistalosta --

sunnuntaina, tammikuuta 06, 2008

Älykäs valo varoo korkeutta, sen alla on helppo kävellä, puhella hiljaa harakoille. Valo vajuu tieltä, sen perässä on helppo kävellä, pohtia ideaa, sulkea korvansa ohinapsuvan sauvakävelypariskunnan riidanhakuisuudelta. On ihan hyvä tuntea viima poskilla, katsoa ihmisiä silmiin.

tiistaina, tammikuuta 01, 2008

Me falta un sentido, el finés

Además del libro de Lessing, no leo. En general, no hago mucho. Además de aprenderme un idioma nuevo, el de tricotar. Un par de guantes, unos calcetines de lana, un cuello victoriano. Qué os cuento? Que me veo en el espejo y no me conozco, o bien sí, la cara que pone, la mirada y las líneas alrededor de la boca, sí las conozco.

A veces una se sienta mejor al pensar en mentiras.

Bajo la cabeza, la mirada cansada. Y no lloro. Se me acabaron las gotas hace tanto y después no he vuelto a llorar. No hay que preocuparse, mira, ahora estoy mejor ya. He bebido un vaso de vino, bueno dos - a nuestra salud. Y tricotado. En mi casa española me llamarían la abuela si supieran.

Sabes, que hace un rato, la semana pasada de ser exacto, pensé que el año que viene - que venía ayer por la noche. Venía por la noche como el tiempo frio. Venía muy de hermano del pasado, aún no se ve mucho cambio - bueno, que me iría lejos de aquí, de la oscuridad. Antes no creía en esa cosa de huir pero bien sea que fue por la falta de la oportunidad. A ver, si lo alcanzo, ahora lo veo lejos. Un año más. Un medio año. Unos tres meses, cuatro quizás. Al sol. Al tiempo que entrega la tierra su holor.

Aquí, al lado de mi cama, crece un vid. Es una planta que cuido por una amiga. La veo creciendo larga, pero no produce hojas, el color de los partes nuevos es muy débil, casí más blanca que verde. Siento como estira su existencia, quiere vivir. Solo no hay luz, suficiente para asimilar, para ponerse verde con hojas claras y fuerzas.

Le escribé una carta a papá, para que lo leyera en el entierro. Pensé en esta planta. Y en la oscuridad que vió fuera, detrás de mi ventana. En que no vió nada. Pensé en los días que siguen al otro, las mañanas cuando tengo prisa, estoy irrítada, atrasada del trabajo. Y pensé en otros días, cuando me siento en el metro, como hacía mi papá también, y viajo en el tiempo, hasta la primavera, la verana que viene, como viene cada año. Viajo a la verana, a la luz, al sol. Y sonrio a la escapada privada.

Bueno, que da igual. Ahora hay que pensar en otra cosa. El examen, el curro. Las semanas vienen como olas, y el tiempo nos lava, nos pura, nos pone en pie.