torstaina, joulukuuta 27, 2007

Byebyecicle

Tylppä, ilmatiiviiseen muovirasiaan säilötty eimiltääntunnu-tunne. Pyöräni on varastettu. Vien lehdet ja kun katson kivijalkaa nuuhkivan kissan perään jään tuijottamaan aukkoa rivissä. Tai ei se enää ole edes rivi, vain puolitoista pyörää harottaa telineessä, siitä puolikkaasta on viety renkaat. Katkottu kierrelukko on vierinyt kokonaisen pyörän takarenkaan viereen, lukkopesän vierestä poikki napsautettu entinen esine. Eilenkö se on viety? Viime yönä? Vai joulupäivänä. Eimiltääntunnu. Jostain syystä kannan kierrelukon pätkän kotiin kissan kanssa vaikka roskalaatikko olisi ollut vieressä.

Heilauttaessani avainnipusta vaaleapunakantaisen avaimen peukalon ja etusormen väliin, astuessani rappuun kissan perässä ajattelen isän pyörää. Se on kellarissa, isän ajohanskat siinä vieressä, ja pumppu. Runko on kuitenkin liian suuri minulle, hankalan korkuinen ja miesten mallia, ja olen ajatellut viedä sen maalle, varapyöräksi vanhan Cresentin viereen navettaan. Odottamaan kesävieraita.

Enemmän kuin pyörästä tai pyörättömyydestä, olen huolissani tästä mikroaaltouunin ja pakastuksen kestävän muovin taakse typistyvästä tuntemisesta. Mutta kai minä joskus itken, kesällä, maalla. Kitken ja itken. Ja kasvatan tomaatteja.

Kääntöä

Olen lukenut Doris Lessingin Kesä ennen pimeää, joka on ojennettu minulle täydessä kahvilassa kirjojen yllä, valossa ja hälinässä, jossa olemme olleet mukana. Arvelen kirjan ojentaneen käden tienneen tämänkin aukon lukeneisuudessani ja olen siitä iloinen. Ihmiset, ystävät ympärillä, kuinka kursivat kasaan, harsivat lisää reunaa olemiseeni. Luen keltaista kirjaa edelleen, etenen hitaasti koska yritän kuulla ajatukseni. Ymmärrän lukevani viisaan ihmisen kirjoittamaa kirjaa, rivi riviltä eteeni kantuu yksityiskohdista poimittuja kirkkauksia ihmisyyden ytimestä, mutta sanat haraavat vastaan.

Suomennos on paperinen, kieli ei leiki, ei houkuttele kääntämään sivuja, saa silmiä lukujuoksuun. Mietin tuntuisiko samalta lukea teosta alkuperäiskielellä. Ei varmaankaan, mutta ajatus ei ole relevantti, kieli pysyisi vieraana vaikka on tuttua ja ymmärrettävää. Yhtä kaikki olen iloinen huomiosta. Muistelen toista keltaista kirjaa, jonka olen lukenut. Kazuo Ishiguron Ole luonani aina on käännetty samalla kankealla tyylillä. Nämä kaksi toisilleen vierasta teosta yhdistyvät mielessäni, kielen välittämä tunnelma on sama, etäinen mutta tunnistettava, anonyymi ja tuttu tavalla, jolla virastomaiset julkiset tilat sulkevat meidät sisäänsä. Tajuan selvästi kuinka suuri rooli kielellä on lukukokemuksessa, ennen kaikkea kuinka paljon se vaikuttaa jättämäänsä muistijälkeen. Minulle se kuinka hyvin, tai millä mielin muistan, tuntuu olevan vahvasti tunnesidonnainen asia.

On hankalaa tarttua toiseen lahjakirjaan, kun tämä ensimmäinen on muutaman yön kuluttua luettu, sekin on käännös. Ajattelen ystävää, joka eräänä iltana kissatuoliksi ristimässään kissatuolissa istuessaan, jalat tutusti risti-istunnassa, sanoo osana jotain toista keskustelua tuntevansa huonosti maailmankirjallisuutta, koska ei lue käännöskirjallisuutta. Se on tuntunut minusta rohkealta rajaukselta, olen miettinyt olisiko itselläni varaa siihen - ja irvistänyt mielessäni heti perään koska rajattakaan en lue yhtä paljon kun ystäväni, sikäli kun paljon tai vähän ylipäänsä ovat hyviä mittoja tässä kohtaa.

Mutta toisaalta, olenhan kirjoittanut eräässä kirjeessä rakastuneeni Cortazarin tekstiin Ruutuhyppelyän ensimmäisessä luvussa, käännöstekstiin. Tai Tabucchin Requiemiin, jota en ole lukenut italiaksi enkä portugaliksi vaan suomeksi Suomessa. Luen kai siis Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -kirjan myös, ainakin aloitan. Pian on palattava artikkelitietokantoihin kuitenkin.

sunnuntaina, joulukuuta 23, 2007

ajellaan autolla niin kuin aina joulun aikaan
puhellaan tutuista asioista

varavuoteista, lakanoista, astiastoista
konjakkisinapista puhellaan
kaikki

ja halataan ja hymyillään
muistetaan paperikassi ja kynttilät
kaikki
mikä tiedetään ja osataan

otan isää käsipuolesta
näen kuinka liljat ovat lakastuneet

katson kuinka liljat ovat lakastuneet
käyneet ohueksi harsoksi

ja hiljainen käytävä väistyy kevyesti
kevyt on mahdoton

ja lyhyt kultainen valo
kuinka se lakaisee latvat

ja on kaunista
kaunis on mahdoton

ruususta varisevat terälehdet
jäiselle nurmikolle
kuinka mahdoton klisee

pienesti mahdoton
kaikki

keskiviikkona, joulukuuta 19, 2007

tuhat tähte tuhanded tähed
ja mitte mõnel tüütul paberil
vaid tallinna kohal taevas
nagu oleks universum pada
millest ta tulitav sisu
kohe-kohe välja pürib
ning just hetkel mil arvasin
kõik olevat kadunud
kõik must enesest tekkinu
olevat halvima võimaliku
see taevatähti tundlik rivi
puhastab mind täna nagu kiri
ühelt tündrukult keda kunagi tundsin

- jürgen rooste

sunnuntaina, joulukuuta 16, 2007

eeva kilven tupa on tummaa raskasta puuta ja sisältä hiljainen. pitkän pirtinpöydän ääressä, seinään kiinnitetyn penkin reunalla istuen syömme perunaa ja palan tummaa leipää. pehmeä valo kertoo ajan pysähtyneen, niin kuin unessa aina. metsä on syvän vihreä. kun kuljemme saunapolkua, hengitämme yhtä matkaa. tuossa on kivi jolla istun, tuossa tervehdityt koivut. järvi loppuu rantaan väsyneenä. täälläkin on käynyt mies. lähtenyt ovesta pihaan, pihasta polun poikki hiekkatielle metsänreunaan. kadonneet leveät hartiat, näkyvistä. käynyt ja jättänyt kaipauksen päiväpeitolle, ajan ikkunaan leikkaamaan valoa.

**
mikä on minun, ja onko se koskaan jaettu. rakkaat poistuvat
tietämättömässä järjestyksessä. jatkun

tiistaina, joulukuuta 04, 2007

surun logiikka

maanantaina, joulukuuta 03, 2007

tähän aikaan vuodesta hedelmät ovat keltaisen eri sävyjä,
peukalo irrottaa niistä kuoret
sinä synnyit eilen, mandariini-vuodenaikaan, pieni pomelo
me emme tunne vielä
voin vain arvailla miltä sinä tuoksut, miltä valo tuoksuu
tähän vuodenaikaan, makea, pyöreä, äidin syliin nukuttu, onni