maanantaina, lokakuuta 31, 2005

Skumpa och skummisar

Miten helppo olenkaan! Jurnutan ensin viikon mielessäni sitä miten väsynyt olen arkiseen olemiseen, jokaillan tavaroiden järkkäilyyn, tiskialtaan koliseviin lautas-haarukka-paistinpannu asetelmiin, kauppakassiin (monikko tässä kohtaa olisi liiottelua) ja siihen miten mielikuvitus ei lennä kun pitäisi miettiä mitä tänään ruuaksi. Puuskutan sisäänpäin huomioimattomuuttani ja mietin että pitäköön murunurkkaiset neliönsä, huomenna en huomaa puhelinta (huomaan kuitenkin, olen jo odottanut). Ja sitten, sulan saman tien kun mies lopulta tyhjentää ylitsepursuavan lehtiroskiksen ja raivaa olohuoneen pöydän pinnan näkyviin. Laittaa vielä soimaan Musiikkia ja pyytää sytyttämään kynttilät.

***
Sunnuntaiaamu jatkuu ärtyneenä, vaikka yritänkin keskittyä tekemiseen. Päätän antaa tuulen purra sunnuntaiahdistusta pienemmäksi, suuntaan rantaan ja seison tovin meren vierellä kuunnellen, omat kuohuni lientyvät pikkuhiljaa samaan rantaan taivasta heijastavan harmaan ystävän kanssa. Olo helpottuu, mutta edelleen poskilihaksissa nurisee ja narskuu kun suuntaan miehen luokse. Nousen kipakasti portaat tuulen puremat poskissa ja päätän ehdottaa kävelylenkkiä, vaikka sitten vain korttelin ympäri. Ulos. Yhdessä.

Ettäs kehtaan, mietin samantien, toisella on tapaturmaisesti nilkka paisunut ja astuma-arka jo toista viikkoa ja minä nupisen itsekkäästi kävelyseuran puutetta. Emmin hetken oven takana, ravistan empaattista minäkuvaani suhrustavan ajatuksen mielestä ja astun eteiseen, kohdatakseni nauravat silmät ja loputkin sohvan pohjalla loikovasta miehestä. Lauhdun hieman, sulan hymyksi, mutta otsan uoma ei silotu ennen kuin sama ehdottaa elokuvaa. Ja kävelyä, yhteistä kaupassakäyntiä. Tuurillako se nuo sanat valitsi?

Elokuvan jälkeen juttelemme sohvalla miehen ja naisen erilaisista tavoista hahmottaa tilanteita ja niissä välittyviä viestejä - ja hörpimme skumppaa vaahtokarkkien painikkeena. Sain sunnuntaitreffit! Murut tiskialtaan alla ovat pienentyneet olemattomiksi.

sunnuntaina, lokakuuta 30, 2005

Vierastusta

Kulttuurisivujen kohdalla huomioin ensimmäiset merkit. Lehden yli kumartuminen kiristää hartioita, aamukahvin kofeiini kiertää hermostuneesti elimistössä saaden ajatukset poukkoilemaan levottomina, olo on kuin olisi istutettu naapurin aamupalapöytään, vieras ja sunnuntaiaamuun kuulumaton. Jatkan harmaan mustetyynyn loppuun, mutta lukemisesta ei voi puhua, silmäilen otsikoita, takerrun hetkeksi kuviin kuin jotain tutumpaa, tunnistettavaa etsien, sanomaa sanotun takana.

Tajuan vierastavani omaa viikonloppuaamujen rutiiniani. Edellisestä kerrasta on kyllä aikaa, mutta että aamuhetken jäljiltä jäisin näin huonovointiseksi. Ei voi johtua pelkästään ylisuuresta maitokahvista tai uutisten muuttumattomuudesta; samat hyvät ja pahat, samat selvittämättömät kiistat, samaa itsepäistä oman edun puolustelua ja turvaamista joka puolella. Tai sitten luen, kuulen ja näen vain skaalan kuolleessa päässä, hyvään uskominen kun on niin energiaa vievää kun se samalla edellyttää aktiivista toimintaa ollakseen mitenkään uskottavaa tai mielekästä.

Lepopäivän angstia, sunnuntain pyhäpukuun puettua pirullisuutta. Lilluva oleilu ahdistaa kyllä vaan sen takia että on aikaa miettiä kaikkea sitä mitä aikaisemmin viikolla on tullut työmielessä vieroksuttua. Ehkäpä siis jätän tämän pyörittelyn ja rupean hommiin, ainoa varma tapa välttää itseinhoinen suojuoksu loppuillasta.

Talviaikaan siirtymisessä saadun tunnin käytän kävelylenkkiin.

lauantaina, lokakuuta 29, 2005

Jostain pitää aloittaa 2 : Yhden alun epilogi

Kompastuin kaksipäiväisenä poispyyhityn ensiblogini koodaukseen - jos templaten värikoodien ja valmiiden URL:ien kanssa nysväämistä voi siksi kutsua - ja kadotin siinä samalla aiemmat ajatukseni alusta. Kyseessä ei kuitenkaan tainnut olla mitään kovin kuolematonta, kun en nyt meinaa saada kaivetuksi muististani mitä silloin, toissapäivänä, ajattelin.

Taisin kirjoittaa uuden maailman löytämisestä, blogistanin näennäisen aavikon tuulissa vaeltamisesta. Aavikosta tekee näennäisen aloittelevan bloggaajan (en meinaa tottua tähän termistöön; b:n ja g:n tylppä, kumimainen pyöreys ei sovi suomalaiseen suuhun) kehittymätön hahmotuskyky. Ajatus- ja mielipidesekametelin synnyttämä elämä ei aukene yhdellä vierailulla.

Ainakin omalla kohdalla eksyminen tähän inhimillisen ihmetyksen vihreään verkostoon tapahtui hitaasti hivuttamalla, jäin kiinni erään kirjoittajan ajatuksiin, jonka sivulta löysin linkin seuraavan sanoihin jne. En ole koskaan ollut spontaani mukaanmenijä, mieluummin roikun reunoilla tarkkaillen, joten maistelin tätäkin löyhää liittymistä hyvän tovin, mutta kirjoitetut sanat liikuttavat, ja hyvin kirjoitetut vieläkin enemmän.

On kai kohteliasta esittäytyä, vaikka sitten ei kenellekään - lipsautin tästä tosin jo ystävälle vaikka vannotin itseäni pitämään salaisuuden, amputoivan itsekritiikin pelossa.

Tässä kohtaa muistan vikuroineeni aikaisemminkin.., voisin kertoa että olen se tyttö joka lukee kauppatieteitä ja pyristelee gradunalun kanssa. Silti vaikka kuinka yksi valinnoistani, ja mahdollisesti merkityksellinen tulevissa toimissa, en aloittaisi tällä jos kysyisitte. Kertoisin mieluummin olevani se tyttö, joka rakastaa telakan rautahevosia ja vielä lukemattomien kirjojen painoa kangaskassissa. Tai se joka on syntyhelsinkiläinen olematta stadilainen ja jonka pitkään jatkunut jumitus minttuteehen alkaa kääntyä kamomillan puolelle. Ihan perus, termiä lainatakseni.

Muu jääköön myöhemmäksi.

Jostain pitää aloittaa

Olkoon se sitten tästä.
Päästä, iltapäivästä, nojatuolista.