Kirjakaupassa, itsekseen

Naisen suu on napsunut jonossa takanani, närkähdyksiä. Minä en ole matkustanut niin kauas, että tietäisin olisiko se jossain päin otettu tervehdyksen eleenä. Hengitän syvään. Vielä on kirjan saanut pakettiin ennen joulukiireitä, eivätkä miehet edelläni, yksikään, ole osannut valita minkä väriseen paperiin. Hermostunut naurahdus, silmien liike, ihan sama, se on hyvä, juu. Ovatko miehet värisokeita, neljä ei riitä otokseksi. Tummansininen, harmaa, tummansininen, musta villakangas-selkä ei osaa sanoa. Minä olen myöhässä ja hengitän.

Oleminen on sisäänpäin. Mietin miksi minua luullaan, kenen siskoksi tai tyttäreksi. Ruosteenpunaisessa vakosamettisessa essumekossa on napit selän mitalta. Lastentarhaopettajan mekko. Mietin valokuvia joissa on pyöristetyt kulmat ja kynnen alla ääntäpitävä pinta. Mekossa on taskut ja olkaimet, toisen taskuista laitaan kiinnitetty raksupinni. Kuljen kädet näissä taskuissa. Pyöristetyt kulmat ja ruskean eri sävyjä. Froteekypäriä hiekkalaatikolla. On ollut alkukevät, äiti on kaunis. Minulla olisi yhdeksän vuotias tytär tai poika, jos. Olen äitiä vanhempi. Kuvassa olemme neljän ja kahden, nuorempi on sisko. Minun jälkeeni ei tule ketään. Voiko sellaista asiaa päättää. Olenko haaveillut mitkä piirteistäni kasvaisivat esiin ihmisen syntymästä. Voiko sellaista päättää.

Nainen on kysynyt onko tässä kassa kassalta, seissyt kassajonossa kassa-kyltin alla. On niellyt viimeisen närkähdyksen koska olen helppo ja nopea, enkä esitä kysymyksiä. Katto on korkealla. Kirjoja on pinottu esille, turhimmat etummaisiksi, runot viimeisessä rivissä ennen lepotuoleja. Mutta se riippuu tietysti mistä kohdasta katsoo.

Olen olemassa ja hengitän. Yritän miettiä mitä vielä toivoisin, eikä se tule. Onko se, sitä ei ole. Tarkoittaako se, kaikki on tässä. Lakatakseen jonain päivänä olemasta. Olen ollut äitini ikäinen. Tänään tunnen itseni vanhemmaksi.