Tyttöseuraa

Tyttöjä, virkkuukoukkuja ja villalankaa. Lisää tyttöjä, niiden juttuja ja parsinneuloja. Ja yksi päärynänmuotoinen kissa. Ystävällismielistä pullataikinaa, pehmeää kuin siskon poski sormien alla, vaivatessa.

Ketjusilmukkajono kasvaa, kiertyy huoneen mittaa ympäri. Kirjontaa, sanoja ja yhteyksiä. Kuuntelen kuinka iltaa kudotaan. Katselen kasvoja huoneessa. Virkkaan puolihuolimattomasti pipoa jollekin, joka haluaa pakata ajatuksensa tiiviisti. Vieressä pelätään kolmiota, mutta saadaankin aikaan puolitoistametriä punaista kaulaliinaa, parsitaan kokoon apupupu ja pöytäliina. Pauliina on oikeassa, tämä toimii. Pikkurillejä särkee, haltioidun Anna-Jon naurusta. Tajuan etten osaa jännittää enää, oli aika kun kuvittelin kannattelevani kaikkien hyvää oloa, en uskaltanut päästää uskomaani otetta vieraitteni väleiltä. Edelleen seuraan enimmäkseen hiljaa ja kohtaamisia ihmetellen, kaksinkertaisille esittelykierroksille hymyillen, mutta ilman tarvetta paeta keittiöön näyttämään kiireiseltä.

Joukon ainoa mies keittää teen ja tiskaa kupit illan päätteeksi. Ompelukerhossa mies tarjoilee ja virkkaa ilman erioikeuksia. Vaikka tiedänkin kyllä tämän erityistapaukseksi. Vompattien sukuun kuuluvalla miehellä on hiukset ranskanletillä ja tyttöystävä joka virkkaa täydellisiä pipoja yhden illassa. Ehkä kyse on Setan testin naispisteiden optimaalisesta jakautumisesta pariskunnan kesken. Tai ehkä kerubivompatit vain tekevät niin.

Näen unta postauksesta jota en jaksa illalla kirjoittaa, siitä tulee unessa koulutehtävä. Kirjoitan jotain sukupuolten roolijakoihin liittyvää, unessa olen vakuuttunut ompelukerho-tradition merkityksellisyydestä osana naisen elämää. Aamulla herään naakkojen ääniin. Jossain pilvien takana paistaa punainen aurinko.