Ukonilmalla

Minä en pelkää ukkosta. Seison holvikaaren alla porttikongissa. Sateinen sunnuntai, lempisaappaat jalassa ensi kertaa tänä syksynä. Sade poukkoaa kadusta, tanssii lammikoissa, välillä salamoi. Olen lempeän hyväntuulinen. Huomioin vastapäisen fasadin koristekasvot, piru vai parrakas fauni pohdin ohimennen, voisikohan harmaissa verhoissa roikkua runo. Katuvalot on sytytetty jo, asfaltti kiiltää. Odotan että kello kävelisi muutamat edistämäni minuutit. Faunit huutavat, suu auki ne katsovat kivestä, kulmiaan rypistäen. Sataa tasaisesti, mutta rauhallisemmin jo. Salama. Kadulla kuuluu naisen kirkaisu. Hysteerinen, juoppohullu, sunnuntaikännit mietin hitaasti. Jyrähtää. Faunit. Miehensä huutaa vastaan, niin kuin se tehoaisi. Niin kuin hysteriaan tehoaisi äänihuulten takoma väkivalta, niin kuin huudolla luotaisiin hiljaisuutta. Kurkistan syvennyksen kulman takaa olenko saamassa seuraa. Huutaminen jatkuu, miehen äänessä soi epätoivo, keinottomuus. Vaikene hyvä ihminen, vaikene. OLE HILJAA. Kolmen ihmisen meluava rypäs kävelee sateensuojaani kohti, ajautuu sen toiseen nurkkaan, porttia vasten heiluen.

Näen. Nainen ei ole nainen. Nainen on murrosikäinen verkkaripukuinen, silmälasipäinen poika, jonka lippalakki on hassusti takaraivolla kallellaan. Salama. Mies on mies, isä. Kolmas on nainen, äiti. Ymmärrän pelon. Poika kiemurtelee kirkuen otteesta. Piru. Jyrähdys. "Äiti me kuollaan!" Äidin katse on anteeksipyytävä. "Ei tarvitse pelätä", sanat on kohdistettu enemmän minulle kuin tärisevälle pojalle. "Mennään Alepaan, äiti, mennään vaikka Alepaan, joo, jooh.." Isän ote on tiukka mutta toivoton, roikkuu kaksin käsin pojan hihoissa. Isä sanoo tilaavansa taksin, äiti suostuu, mennään alepaan odottamaan, joo mennään ei hätää, ei kuolla. Poika juoksee jo, äiti perässä. Isä pysähtyy kohdalleni kasvot vinosti minuun suunnattuina. Häpeääkö, mietin, väsymystä. "Poika on autistinen, on autistinenkin vielä. Pelkää ukkosta." Anteeksipyyntö vieraalle ihmiselle. Kuinka monta tätä ennen, montako ukonilmaa viidessätoista vuodessa.

"Ei, en minä.. Ymmärrän." Jään seisomaan paikoilleni sydän nurinniskoin. Vastapäisen julkisivun pirut kirkuvat. Kello on kymmentä yli, soitan summeria.