Solahtaa
Tila on turkoosi ja pohjaton. Se on tuntematon tuttava, joka kerta sama eri. Märkä ja viileä syli, jota poljen yksin tai yhdessä. Tänä iltana olen tullut sen äärelle yksin. Astun kaksi askelmaa. Päästäessäni otteen kaiteesta annan kehon pudota vapaasti vastaanottavaista pintaa vasten, sininen vyö nostaa rennon vartalon pystyasentoon, käsivarret liikkuvat laajaa kaarta, sääret samoin, hengitän vapaammin.
Solahtaa yksinäisyyteen, olen ajatellut polkiessani hallille päin. Ei siihen lopultakaan koskaan solahdeta. Yksinäisyyteen asetutaaan vastaan haraten, ajatuksia jatkuvasti suitsien. Hymyjä etsitään kattojenharjoilta, iltapilvistä, ohiajetun aurinkoveden pinnasta. Ja puista. Jotka vielä jaksavat kantaa vihreää, keltaista, punaista. Joilta joka aamu oppii luopumista. Kastanjat luovuttavat hitaasti lehtikäsineitään tuulelle ja maalle, paljastavat rankaiset oksansa, olemisensa ankaramman puolen. Tulevalle pimeälle. Itäistä estetiikkaa, sitten joskus, kun on katsottava mustia muotoja valkoisella. Mutta siihen on monta harmaata, talvi vasta harjoittelee sävyjään.
Turkoosin tuoksu iholla istun saunassa äidin ja pojan vieressä. Yhdessä hiljaa, illan väsyttämiä alastomia lämmön armossa. Mutta väsymykselläkin on petollinen puolensa. Se houkuttelee lähelle rajaa, jonka kahta puolta on mahdotonta erottaa toisistaan. Juuri silloin kun voimia ajatusten pitelemiseen on vähiten. Takaraivo kuumaa kaakelia vasten, jalat kiuaskaiteella olen sulkenut silmät, nähnyt unen. Uni on vanha, olen herännyt siitä edelliseen päivään ja joihinkin muihin, joiden kulun olen unohtanut. Olen yksin unessa, illan sinertämässä huoneessa kattojen tasalla. Huoneessa olen herännyt onnellisena ja myöhemmin onnettomana sitä itse uskomatta. Samassa huoneessa olen sotkenut lakanat, nähnyt valon kukat verhojen lomitse. Nyt, toisessa unessa, olen huoneessa yksin ja luvatta. Katson vieraita kenkiä sängyllä, korkeita korkoja joilla jonkun muun sääret korostuvat. Kaikki huoneessa on kylmää, puristuu rinnasta sisään ja ulos, haron vaatteitteni perään. Kuulen kuinka joku nousee portaita, astuu lautalattian poikki ovelle. Käännän selkäni tulijalle suojatakseni alastomuuteni, yksinäisyyteni kaksinaisuuttaan vastaan. Mies on lämmin ja sama, onnen lämmittämä. Pakotan silmät auki, löylyvesi on lopussa, äiti ja poika poissa.
Virutan hoitoainetta, en edelleenkään aja ihoa kainaloiden alta, ajattelen ystävää joka epäilee hetkittäin heräävänsä unesta entiseen elämäänsä. Kiristän suitsia, keskityn takkuuntuviin latvoihin. Mietin kihartuuko karva kainaloiden alla lopulta, punertaako niin kuin hiukset.
Kotona istun punaisen pöydän ääressä, mustalla tuolilla kasvot koneen yli ikkunaan päin. Samasta asennosta minut on nähty joskus aiemmin. Ruudun läpi hämärästä epätoivo ei ole erottunut. Punainen kuoritakkikäsi on vilkuttanut onnellisena. Olen keskittynyt käden onnellisuuteen ja ajatukseen, että se on lähellä. Käsipari on lähellä. Onnelliset ihmiset. Minäkin, olen lähellä, mutta en läsnä. Väsymys houkuttelee minua kohti rajaa. Ja joka ilta sille on antauduttava luottavaisena kuin pikku lapsi.
Solahtaa yksinäisyyteen, olen ajatellut polkiessani hallille päin. Ei siihen lopultakaan koskaan solahdeta. Yksinäisyyteen asetutaaan vastaan haraten, ajatuksia jatkuvasti suitsien. Hymyjä etsitään kattojenharjoilta, iltapilvistä, ohiajetun aurinkoveden pinnasta. Ja puista. Jotka vielä jaksavat kantaa vihreää, keltaista, punaista. Joilta joka aamu oppii luopumista. Kastanjat luovuttavat hitaasti lehtikäsineitään tuulelle ja maalle, paljastavat rankaiset oksansa, olemisensa ankaramman puolen. Tulevalle pimeälle. Itäistä estetiikkaa, sitten joskus, kun on katsottava mustia muotoja valkoisella. Mutta siihen on monta harmaata, talvi vasta harjoittelee sävyjään.
Turkoosin tuoksu iholla istun saunassa äidin ja pojan vieressä. Yhdessä hiljaa, illan väsyttämiä alastomia lämmön armossa. Mutta väsymykselläkin on petollinen puolensa. Se houkuttelee lähelle rajaa, jonka kahta puolta on mahdotonta erottaa toisistaan. Juuri silloin kun voimia ajatusten pitelemiseen on vähiten. Takaraivo kuumaa kaakelia vasten, jalat kiuaskaiteella olen sulkenut silmät, nähnyt unen. Uni on vanha, olen herännyt siitä edelliseen päivään ja joihinkin muihin, joiden kulun olen unohtanut. Olen yksin unessa, illan sinertämässä huoneessa kattojen tasalla. Huoneessa olen herännyt onnellisena ja myöhemmin onnettomana sitä itse uskomatta. Samassa huoneessa olen sotkenut lakanat, nähnyt valon kukat verhojen lomitse. Nyt, toisessa unessa, olen huoneessa yksin ja luvatta. Katson vieraita kenkiä sängyllä, korkeita korkoja joilla jonkun muun sääret korostuvat. Kaikki huoneessa on kylmää, puristuu rinnasta sisään ja ulos, haron vaatteitteni perään. Kuulen kuinka joku nousee portaita, astuu lautalattian poikki ovelle. Käännän selkäni tulijalle suojatakseni alastomuuteni, yksinäisyyteni kaksinaisuuttaan vastaan. Mies on lämmin ja sama, onnen lämmittämä. Pakotan silmät auki, löylyvesi on lopussa, äiti ja poika poissa.
Virutan hoitoainetta, en edelleenkään aja ihoa kainaloiden alta, ajattelen ystävää joka epäilee hetkittäin heräävänsä unesta entiseen elämäänsä. Kiristän suitsia, keskityn takkuuntuviin latvoihin. Mietin kihartuuko karva kainaloiden alla lopulta, punertaako niin kuin hiukset.
Kotona istun punaisen pöydän ääressä, mustalla tuolilla kasvot koneen yli ikkunaan päin. Samasta asennosta minut on nähty joskus aiemmin. Ruudun läpi hämärästä epätoivo ei ole erottunut. Punainen kuoritakkikäsi on vilkuttanut onnellisena. Olen keskittynyt käden onnellisuuteen ja ajatukseen, että se on lähellä. Käsipari on lähellä. Onnelliset ihmiset. Minäkin, olen lähellä, mutta en läsnä. Väsymys houkuttelee minua kohti rajaa. Ja joka ilta sille on antauduttava luottavaisena kuin pikku lapsi.
Kommentit