Keskeneräisyyden sietokykyä kasvattamassa
Sillankaide nousee hartioiden korkeudelle. Sade on tanssinut teräksen maalipinnan kuprulle. Kuivalla säällä saattaisi hilseilevältä kaiteenselältä kynsiä lastuja, ajan kulumista odotellessa. Oikea käsi koittaa kylmää märkää, löytää ruosteisen luolan suun. Pieni päättäväinen sormi koettaa luolan rosoiset seinät hitaasti kuplivan maalin alla. Hitaasti kuin vieraiden aikuisten kanssa vietetyt hetket kuplii kaide. Maalipinnan pullistumista ei silmä erottaisi vaikka seisoisi samassa kohdassa kaikki koulunjälkeiset tunnit, seisoisi hämärän illan paikallaan kylmästä välittämättä. Ehkä yönkin seisoisi siinä ja odottaisi katuvalon kuvittaman varjon vieressä, silmät naulittuna sillankaiteeseen. Huolestuttaisi äidin viipymisellä. Eikä siltikään ymmärtäisi tapahtuvan hitautta, joka on kuin toista aikaa jonka unohtaa koska se kuluu itsestä ulkopuolella. Eikä sitä voi lukea kellosta.
Iso viisari on ehtinyt kolmosen päälle, odottavat jo. Reppu painaa. Lahkeet ovat märät polvitaipeisiin asti. Sillan alussa asfaltti loppuu teräsraitaan, siitä alkaa puupinta. Se on pehmeä tossun alla, imee äänet ja jos sulkee silmät voi tuntea kevyen keinumisen askelten osuessa lautaan. Puusilta on lempeä vaikka sen pintaan on hakattu suurikantaisia sateen ruostuttamia nauloja. Märät laudat ovat liukkaita, tennari liukuu helposti sileitä syitä pitkin rajalta toiselle. Toisinaan on hypittävä laudanrakoihin koskematta, tihennettävä askeleet sipsutukseksi, koska rajan päälle astuvalle tapahtuu pahaa. Äiti ja isä eivät tulekaan enää kotiin, sisko katoaa.
Joskus on juostava lujaa. Juostava reppu hölskyen, ettei tietä tuleva auto ennätä alitse ennen. Silloin voi kaiteen pystypinnoilla juoksuttaa sormikaskättä kuullakseen metallin soivan raidallisena. Joskus taskuissa on ruusunmarjoja autojen kattoja varten. Usein ne ehtivät loppua ilman yhtään osumaa, mutta kerran on osuttu, kunnolla monella marjalla ropisten ja kuski on pysäyttänyt sillan jälkeiselle bussipysäkille, huutanut kiihdyksissä pihoille katoavien selkien perään.
Tänään ei huvita juosta. Äidillä on työviikko, iltapäivät on vietettävä päivähoidossa ilkeiden tyttöjen kerrostaloilla. Tytöillä on käheä ääni ja kovat mustat silmät.
Iso viisari on ehtinyt kolmosen päälle, odottavat jo. Reppu painaa. Lahkeet ovat märät polvitaipeisiin asti. Sillan alussa asfaltti loppuu teräsraitaan, siitä alkaa puupinta. Se on pehmeä tossun alla, imee äänet ja jos sulkee silmät voi tuntea kevyen keinumisen askelten osuessa lautaan. Puusilta on lempeä vaikka sen pintaan on hakattu suurikantaisia sateen ruostuttamia nauloja. Märät laudat ovat liukkaita, tennari liukuu helposti sileitä syitä pitkin rajalta toiselle. Toisinaan on hypittävä laudanrakoihin koskematta, tihennettävä askeleet sipsutukseksi, koska rajan päälle astuvalle tapahtuu pahaa. Äiti ja isä eivät tulekaan enää kotiin, sisko katoaa.
Joskus on juostava lujaa. Juostava reppu hölskyen, ettei tietä tuleva auto ennätä alitse ennen. Silloin voi kaiteen pystypinnoilla juoksuttaa sormikaskättä kuullakseen metallin soivan raidallisena. Joskus taskuissa on ruusunmarjoja autojen kattoja varten. Usein ne ehtivät loppua ilman yhtään osumaa, mutta kerran on osuttu, kunnolla monella marjalla ropisten ja kuski on pysäyttänyt sillan jälkeiselle bussipysäkille, huutanut kiihdyksissä pihoille katoavien selkien perään.
Tänään ei huvita juosta. Äidillä on työviikko, iltapäivät on vietettävä päivähoidossa ilkeiden tyttöjen kerrostaloilla. Tytöillä on käheä ääni ja kovat mustat silmät.
Kommentit