Olen ollut aikeissa
Kirjeeni sinulle on puolitiessään. Olen kutonut sitä alusta uudelleen, nuudelikiharainen paperikerä kulkee mukanani missä liikunkin. Sanat, joita yritän, ovat oikein kudottuja silmukoita väärillä puikoilla, tätä menoa peukalo kasvaa kämmenselästä ja kuinka silloin kirjoitan asiani. Kerron ehkä jotain muuta.
Ennen nukahtamista muistan koivuviiluisen pöydän jota vasten kyynärpääni ovat nojanneet. Joskus silloin, kun olin ahkerampi kirjomaan, sen pöydän pinta pysyi puhtaana. Kostealla hangattu ja kuivalla pyyhitty pinta oli onnen tae. Basilikan lehdet nuhistuivat jos yrttiä ei muistanut kastella. Yritin muita viherkasveja, mutta niinä aikoina, kun minulla ei ollut kotia, ne kuolivat, jokainen, unohdettuina. Pöytälevylle ei silti jäänyt yhtään leivänmurusta, tiedäthän, yhtä kuin säntillinen kuvio kankaalla, ei teeläikkääkään kuivumassa käsiteltyyn koivuun kiinni ennen nukkumaanmenoa. Onnen kontrolli. Eikä sitä näe eikä sitä ymmärrä sanoa ystäväkään, että se on valheellinen sanapari.
Tuo on vanha uni, mutta toisinaan se tulee mieleeni. Ei minulla ole syytä unohtaa sitä. Pitkiä sormia näppäimistöllä tai selän kaarella. Mietin ehkä korkeintaan onko se muualla unohdettu.
Tänne on luvattu lunta. Tavallaan olen edelleen elänyt kevättä ja kesää, vaikka jo selvästi näen muuta. Yhtenä illoista tuuli oli rieponut kastanjan kaljuksi. Kävelin keltaisten tähtien poikki, mutta en vielä siinäkään ymmärtänyt liikettä vuodenajassa. Ajattelen erästä ystävääni, eskimoprinsessaa, muistelen että olette tavanneet, hän kulkee ikkunoiden kautta, kun ajattelen lunta. Lumetar on lähdössä talvea vastaan, ellei tuuli tänä iltana ehdi edelle. Pyryn päivä on tosin vasta huomenna. Muistan sen, koska minulla on tapaminen jota en soisi unohtavani. Marras saapuu.
Rakas ystävä, sanottavani tippui puikolta jälleen. Mutta aloitan alusta, tämä jota kudon on lampaanvillaa, se on yhtä kestävää kuin lämmintä. Ja onhan sinulla ne viimevuotiset sukat vielä tallella.
Ennen nukahtamista muistan koivuviiluisen pöydän jota vasten kyynärpääni ovat nojanneet. Joskus silloin, kun olin ahkerampi kirjomaan, sen pöydän pinta pysyi puhtaana. Kostealla hangattu ja kuivalla pyyhitty pinta oli onnen tae. Basilikan lehdet nuhistuivat jos yrttiä ei muistanut kastella. Yritin muita viherkasveja, mutta niinä aikoina, kun minulla ei ollut kotia, ne kuolivat, jokainen, unohdettuina. Pöytälevylle ei silti jäänyt yhtään leivänmurusta, tiedäthän, yhtä kuin säntillinen kuvio kankaalla, ei teeläikkääkään kuivumassa käsiteltyyn koivuun kiinni ennen nukkumaanmenoa. Onnen kontrolli. Eikä sitä näe eikä sitä ymmärrä sanoa ystäväkään, että se on valheellinen sanapari.
Tuo on vanha uni, mutta toisinaan se tulee mieleeni. Ei minulla ole syytä unohtaa sitä. Pitkiä sormia näppäimistöllä tai selän kaarella. Mietin ehkä korkeintaan onko se muualla unohdettu.
Tänne on luvattu lunta. Tavallaan olen edelleen elänyt kevättä ja kesää, vaikka jo selvästi näen muuta. Yhtenä illoista tuuli oli rieponut kastanjan kaljuksi. Kävelin keltaisten tähtien poikki, mutta en vielä siinäkään ymmärtänyt liikettä vuodenajassa. Ajattelen erästä ystävääni, eskimoprinsessaa, muistelen että olette tavanneet, hän kulkee ikkunoiden kautta, kun ajattelen lunta. Lumetar on lähdössä talvea vastaan, ellei tuuli tänä iltana ehdi edelle. Pyryn päivä on tosin vasta huomenna. Muistan sen, koska minulla on tapaminen jota en soisi unohtavani. Marras saapuu.
Rakas ystävä, sanottavani tippui puikolta jälleen. Mutta aloitan alusta, tämä jota kudon on lampaanvillaa, se on yhtä kestävää kuin lämmintä. Ja onhan sinulla ne viimevuotiset sukat vielä tallella.
Kommentit