Hengähdyksen pituisen

"Olen pahoillani", hän sanoo. "Katsos, on ollut aikoja." -- "joihin valon suodattaminen ei ole tuntunut vaivan arvoiselta", jatkaa lauseen loppuun hetken, hengähdyksen pituisen tauon mietittyään. Katse pysyy sivulle käännettynä.

**

Tytön hymy on mustikkaa kun ohitan toisiinsa uppoutuneen parin.
Sopivasti makeaa ja poimittavaksi kypsynyttä tähän vuodenaikaan, kun seisovat kadunkulmassa. Pojan käsi pehmeästi alas selän kaarta, palaa pakaran kummulta pysähtyy lanteille. Ruskettunut kämmenselkä, muistelee, mietin ohiajetusti, kenties yhteiset askeleet, alas Kirstinkatua tähän kulmaan. Kenties yhteinen yö, aamu, iltapäivä. Verhojen raosta päivän paistanut aurinko.

Ohiajetusti, ajatus lujuu pidäkkeettä, kiipeää katseen perässä seinän varjoja. Rata on ollut liian täynnä töiden jälkeen, vedessä ei ole saanut samaa rauhaa kuin aamuisin, silti selkä venyy satulasta, nostaa niskan, leuan, tyytyväisenä, raukeana rullaa liian löysin kumein poljetun pyörän selässä pehmeästi kotiin.

Pilkottu pinaatti kutistuu pannulla. Koetan onneani, tekstitän höyryävän illalliskulhon ääreltä, oletkohan syönyt jo? Haluan pyyhkiä eiliset silmäpussit pois kuvasta, edellisen illan kävellyn kaikkiovathajalla-keskustelun. Tämä on parempi ilta. Parempi maailma. Se että asiat on nyrjäytetty sijoiltaan, tai että hämmennys on läsnä tässäkin pöytäkeskustelussa, on marginaliaa. Juon jäisin puolukoin terästettyä vettä. Koiran kuono työntyy luottavaisena pöydän alla reittäni vasten. Kotimatkalla taivas on valkoinen, valon heijastuma.