Sunnuntaiseurueessa
Tapahtumien ja tekemisen virta voimistuu, kohinalta jäävät pienet, tärkeät ajatukset. Ne painuvat pinnan alle tai ajautuvat rantatöyräille, takertuvat ajopuihin minun ohjatessa kanoottiani eteenpäin kuohuvassa vedessä, ohi kivikoissa syntyvien pyörteiden. Toukokuun alajuoksulla odottavan kosken pauhu on silti vasta aavistus pinottujen muuttolaatikoiden kyljissä ja luonnostelulta tylsyneiden puuvärien kärjissä.
Kiiruhdan hevoskastanjakukkulalle pyörineni, olen myöhässä, niin kuin nykyään aina. Olen myöhässä, kuten kevään sanottiin olevan, eilen tai viime viikolla. Tänään minua pitää muistuttaa siitä. Vihreä on niin intensiivisesti läsnä. Se on ryöpsähtämäisillään uutuutta kiiltävistä nupuista, saa odottamaan varpaillaan sitä aamua Kun.
Läähätän mansikkatalolle hikisenä, tofujäätelön kylmä läikkä laukun kankaan läpi selkää vasten välkkyen. Ystävät - pomppiva toimittaja, Vee, Timo ja Sivupersoona (olen ujon iloinen kun merkitykselliset punaiset sanat saavat vihdoinkin kasvot) - odottavat ovella. Tupsahdamme sisään, tyhjä asunto täyttyy ystävien innosta. Kaivan melonin puolikkaita (kuunpuolikkaita välkähtää mielessä ja katoaa saman tien) ja sulavaa jäätelöä laukusta, olen viisi kättä ja kolme paria korvia tohottaessani. Punotan onnesta. Ikkunoiden eteen on saatava portaat, todetaan. Se on suorin reitti aamukahville aurinkoiseen puistoon. Ensimmäisen vieras, joka lasiruutuisen oveni testaa on Lumikki stetsoneineen, pulputtava tyttö tömpsähtää ikkunasta joukon jatkoksi. Tarjoilen meloninlohkoja, jäätelöä ja vettä lattialla istuvalle ringille, rauhoitan kiehuvaa oloani ystävien karmivia ylioppilaskuva-muistoja hiljaa futonin reunalla kuunnellen.
Myöhemmin, kun eteisen seinään on jo saatu luonnosteltua ensimmäinen hahmotelma eroottis-pirskahtelevassa hengessä, laajenevat visiot huoneen puolelle. Valkoiset seinät inspiroivat seuruetta, erityisesti Timoa, jonka vauhdilla kumpuavia ideoita kuuntelen ja punnitsen ikkunalaudalla nököttäen. Tyttöjen ideat ovat kutkuttavia myös, jos haluaisin asuttaa hummerintuoksuista kalaravintola-idylliä seinälle rispustettuine verkkoineen ja ongenkohoineen. Vielä myöhemmin huoneessa varvas-stepataan ja tanssitaan, sitten jätämme tulevat naapurini odottamaan hiljaisuudessa tupareita ja kaikkia muita megababe-punk-bikinibileitä ja viktoriaanisten naisten teehetkiä.
Kotimatkalla kierrän Timon kautta ihastumassa tarjottuun kirjahyllyyn ja juomassa kupin vihreää rooibosta, joka saa sekä isännän että vieraan luomet lupsahtelemaan puheen lomassa. Saan vielä viimeiseksi kotiinviemisiksi tervetulleen idean ruokapöydän mallin ja sijoittamisen suhteen. Kellon on puoli yksitoista illalla, mietin hakisinko pitsan illalliseksi, ruokailu on unohtunut tältä päivältä, mutta uni ajaa nälän edelle. Ilma on lempeä myöhäiselle pyöräilijälle, kaupunki hiljainen.
Kiiruhdan hevoskastanjakukkulalle pyörineni, olen myöhässä, niin kuin nykyään aina. Olen myöhässä, kuten kevään sanottiin olevan, eilen tai viime viikolla. Tänään minua pitää muistuttaa siitä. Vihreä on niin intensiivisesti läsnä. Se on ryöpsähtämäisillään uutuutta kiiltävistä nupuista, saa odottamaan varpaillaan sitä aamua Kun.
Läähätän mansikkatalolle hikisenä, tofujäätelön kylmä läikkä laukun kankaan läpi selkää vasten välkkyen. Ystävät - pomppiva toimittaja, Vee, Timo ja Sivupersoona (olen ujon iloinen kun merkitykselliset punaiset sanat saavat vihdoinkin kasvot) - odottavat ovella. Tupsahdamme sisään, tyhjä asunto täyttyy ystävien innosta. Kaivan melonin puolikkaita (kuunpuolikkaita välkähtää mielessä ja katoaa saman tien) ja sulavaa jäätelöä laukusta, olen viisi kättä ja kolme paria korvia tohottaessani. Punotan onnesta. Ikkunoiden eteen on saatava portaat, todetaan. Se on suorin reitti aamukahville aurinkoiseen puistoon. Ensimmäisen vieras, joka lasiruutuisen oveni testaa on Lumikki stetsoneineen, pulputtava tyttö tömpsähtää ikkunasta joukon jatkoksi. Tarjoilen meloninlohkoja, jäätelöä ja vettä lattialla istuvalle ringille, rauhoitan kiehuvaa oloani ystävien karmivia ylioppilaskuva-muistoja hiljaa futonin reunalla kuunnellen.
Myöhemmin, kun eteisen seinään on jo saatu luonnosteltua ensimmäinen hahmotelma eroottis-pirskahtelevassa hengessä, laajenevat visiot huoneen puolelle. Valkoiset seinät inspiroivat seuruetta, erityisesti Timoa, jonka vauhdilla kumpuavia ideoita kuuntelen ja punnitsen ikkunalaudalla nököttäen. Tyttöjen ideat ovat kutkuttavia myös, jos haluaisin asuttaa hummerintuoksuista kalaravintola-idylliä seinälle rispustettuine verkkoineen ja ongenkohoineen. Vielä myöhemmin huoneessa varvas-stepataan ja tanssitaan, sitten jätämme tulevat naapurini odottamaan hiljaisuudessa tupareita ja kaikkia muita megababe-punk-bikinibileitä ja viktoriaanisten naisten teehetkiä.
Kotimatkalla kierrän Timon kautta ihastumassa tarjottuun kirjahyllyyn ja juomassa kupin vihreää rooibosta, joka saa sekä isännän että vieraan luomet lupsahtelemaan puheen lomassa. Saan vielä viimeiseksi kotiinviemisiksi tervetulleen idean ruokapöydän mallin ja sijoittamisen suhteen. Kellon on puoli yksitoista illalla, mietin hakisinko pitsan illalliseksi, ruokailu on unohtunut tältä päivältä, mutta uni ajaa nälän edelle. Ilma on lempeä myöhäiselle pyöräilijälle, kaupunki hiljainen.
Kommentit
Oli mukavaa joka tapauksessa, ja toistekin, ehdottomasti.