Miten istutaan terapeutin tuolissa muistoitta?

Onni polttaa minussa. Keväinen kulo, keskikesälle levinnyt. Olen avannut ikkunan tulen tulla, ymmärtämättä sen voimaa. Minä palan. Ystävien voimasta, elämisen kokemuksen voimasta.

Vuosia istuin saman ikkunan ääressä näkemättä mitään, kuulematta. Ikkunanlasissa heijastus jostain vieraasta, ulkoapäin koetusta.

Tyttö oppii solmimaan kengännauhat, ajamaan apupyörittä, repimään rupia asfaltti-ihottumaisista polvista. Pitkähiuksinen pikkutyttö, isosiskon vaateineen. Hiihtokilpailuissa pyöreän tytön suksesta aukeaa monon salpa, tulokset luetaan ääneen, kirjoitetaan liitutaululle luokan nähtäväksi, otsatukkaisen tytön sydäntä polttaa huonoimman häpeä. Polkkatukasta leikataan poikatukka, tyttö pelaa jalkapalloa, kapenee. Keväisin vaihdetaan pelipaitaa ja ostetaan uudet pläägät, numero selässä säilyy. Vuosia samoja hiekkakenttiä, tekonurmia, tekniikkaharjoituksia. Kesäisin turnausmatkoilla vertaillaan rusketuksia ja reisien paksuutta. Näteimmät tytöt pääsevät poikien viereen. Minun ihoni ei rusketu, reiteni eivät kapene, mutta tekniikka paranee, voimaa ja vauhtia tulee lisää. Tyttöjen väliset ystävyydet ovat heikoimman nokkimista. Suljetussa äänestyksessä minusta tehdään joukkueen kapteeni. Terapeutin tuolissa en muista miltä se minusta tuntuu.

Sinä kesänä voitamme mestaruuden. Murran käteni loppuottelussa, mutta pelaan loppuun asti. Bussissa valmentaja kehuu periksiantamattomuudesta, ymmärrän lukevani silmistään vilpittömyyden, mutten ymmärrä miksi minua kehutaan. Minua ei ole, joukkue on.

Seuraavaa kevättä ei tule, uutta pelipaitaa. Tyttöjen väliset ystävyydet ovat alkaneet kiertyä parisuhteiksi, muidenkin reisissä on voimaa. Harjoituksia on kaksi kertaa päivässä ja valmentaja jakaa ruokavalio-ohjeita. Yhdessäolon, ystävien ja itsensä voittamisen tilalle tulee suoritus.

Liun läpi lukion. En osaa kertoa terapeutille miltä minusta on tuntunut olla 17-vuotias vuonna 1993. Minulla ei ole muistoja seitsemäntoistavuotiaan ajatuksistani.

Isä ja äiti ovat eronneet kun olen kymmenen. Kun olen yksitoista äitiä vaivaa välilevyn pullistuma, kannan kauppakasseja koulun jälkeen. Minulle sanotaan, kun paljon myöhemmin kysyn terapeutin aloitteesta, että olen äärimmäisen huolehtivainen isosisko.

Terapeutin tuolissa voi istua ilman ajatuksia. Alussa se on ahdistavaa.

Vinttimme palaa kesänä jolloin otan permanentin. Näen kuivaa puuta syövät liekit kuudennen kerroksen ikkunastani. Palomiehet hakkaavat teräsovien läpi tietään riehuvan tulen luokse. Välähdyksenomainen muisto potkituista ovista. Äiti on kertonut murrosiän raivokohtauksistani, mykästä vihasta maailmaa kohtaan. Sulkeutumisesta.

Sitten muistan pimeän. Hiljaisuuden johon vajoan otteetta, josta en osaa ylös, jonka sisältä ei huudeta apua.

Olen kaksikymmentäviisivuotias kun aloitan yliopisto-opinnot. Aika ennen sitä on järjestelty siististi muovitaskuihin työtodistuskansioon. On vuodenpätkiä joilta todistusta ei ole, onko minua ollut? Elämä on sivutettua, se on sivunnut minut.

Istun rahoituksen perusteet -luennolla ja monistan muistiinpanojen marginaaliin ajatusta. ”Haluan löytää kotiin”. Kolme vuotta elän, luen, lasken ja uskon.

Uskon valmistuvani kauppatieteiden maisteriksi rahoitus pääaineena. Koulurakennuksen seinät sits-ilmoituksineen, ruokalan lounaskeskustelut huokuvat maailmaa, jossa roikun sillä ymmärryksen tasolla joka syntyy kielestä, eleistä, pukukoodeista. Tunteeni hautaan vieraina, myös itseltäni. Ihmisten kohtaaminen on jokapäiväinen koettelemus. Erään syyskuun jonakin iltapäivänä löydän itseni itkemästä keskellä Mannerheimintietä, matkalla koulusta töihin. Keho ei anna periksi, mutta mieli murtuu. Seison keskellä janaa, jonka kumpikin pää on väärä.

Lähden vaihtoon, hengitän vapaammin appelsiinipuiden maassa, matkan päässä. Jokin minussa muuttuu. Palaan takaisin ja aloitan terapian. Palaan kouluun ja vaihdan pääainetta. Yritän uuden alun.

Kuluu kaksi vuotta, löydän miehen muotoisen onnen. Mutta onni kuluu, vaihtuu, katkeaa. Perheessä sairastutaan ja erotaan. Sen pitkän talven kirjoitan itseäni eläväksi. Kirjoitan itselleni muistin.

Tulee kevät. Metsästä päin tuulee. Savun tuoksu avonaisesta ikkunasta, kirjoittaessa. Tuli joka palaa elämää, ihmisestä syntyvä liekki.

Tänä aamuna tajuan olevani vaarassa palaa loppuun.