Satumaista laukkaa

Satumaista, mietin. Ystävä hihkuu onnea ja laukattaa Ponin ylämäkeen. Olen hetki sitten istunut satuloimattomassa selässä, kuunnellut oikeaa asentoa ja puristanut tumpulla harjasta, vaikka pelätä en oikein osaa, Poni on niin pullea pikku porsas niin kuin ystävä sitä kutsuu (joka tosin hetkeä myöhemmin näyttää ettei ole aivan se enkeli poniksi joksi sen kuvittelin vaan pukittaa ystävän jäiseen katuun kun kyllästyy juttuihimme). Kuljemme meren viertä, mutta jäinen vihreä on valinnut kadota tänä iltana, in cognito diivaillen, lumipyryyn häivytetyssä horisontissaan. Lunta tupruttaa viistoon koko ajan enemmän, katulamppujen alla suurien hiutaleiden varjot virtaavat hangen pinnalla vettä mimikoiden, kahlaamme kultaista pilkkuvirtaa eteenpäin, kahdeksan kavioisesti.

En olisi millään jaksanut kun sirosin metallinpalasen kyydissä Espooseen hektisen päivän jälkeen, välipalatta, mutta nyt puhkun energiaa, iloitsen punaisista poskista vaikken tunne varpaitani vaan epämääräisen jalkaterän vaelluskengän ja kahden villasukan sisällä. Ystävä on innoissaan talven jatkumisesta, ja kyllä, tämmöistä talvea suostun minäkin ehkä rakastamaan, mutta älköön se hidastako kevään paluumuuttoa, lämpöä ja vihreää odotetaan jo.

Lumisessa metsässä tytöt puhuvat parisuhdeasiaa, tietenkin. Rakastan näitä ystäviäni joiden ajatukset ovat kirkkaita, joiden sanoista kuultaa eletty viisaus. Edelleen olen varovainen onneni kanssa, mutta se tuntuu jo paksummalta, ei pelkältä riitteeltä enää.