Barbaralta, rakkaudella
Iltakävelyllä kiipeän Tarkk'ampujankatua ylös koska en halua rantaan. Jotenkin etsisin ikävää ja saattaisin löytääkin sen jos jatkaisin pimeään jäätyneen veden ääreen missä pareina kuljetaan, tasatahtia, lonkka hankaa kylkeä, kotona juodaan kaakaota ja luetaan kirjoja vierekkäin peiton alla ennen nukahtamista.., ei. Haluan pysyä kaupungin sisällä, kivikylkien välissä suojassa. Ohitan intialaisen ravintolan rinteessä. Kadulle antavan ikkunan verho leikkaa päät pois pöydissäistujilta. Näen pareja, tuo punapaitainen tyttö istuu aivan tuolinsa reunalla, nojaa eteenpäin, kuuntelee jotain mielenkiintoista tai pyyhkii pojalta currya leuasta, mitähän kirjaa hän lukee sängyssä iltaisin? Lipsuttelen eteenpäin, sormet nyhräävät lapasten sisäpintaa, loputtoman ahkerina, nyppivät nukkaa, pyörittävät pieniä nukkatoukkia, yrittävät nipertää itseänsä läpi ennen kevääntuloa. Lopulta, lapasen kämmeneen pieni reikä josta tipahtelee nukkamadon toukkia, varisee kosteaan asfalttiin, ajautuu katuojaan, kertomaan kastemadoille talvesta.
Rinteen alapäässä ajattelen jatkavani Tähtitorninmäelle, kulkea puiston, mutta ylhäällä käännynkin vasempaan, Korkeavuorenkadulle. En halua ajautua puistoa alas (ei ole pulkkaakaan), tsaarinaikaisten tallien liepeille, se on reunaa, haluan kulkea keskellä. Tänä iltana kaupungin sisäpuoli supistelee, reunat ahtavat iholle, en selviäisi meren pimeästä, villakangastakin täytyy painaa paljon kastuessaan, liiaksi uida, liiaksi selvitä (mistä tämä tulee, alakulo, ikävän velipuoli haistaa minut, mene pois, minähän hymyilen). Sitä paitsi aivan pian tulevat ne kaksi näyteikkunaa joiden eteen pysähdytään, ehkä nojataan otsaa jos silmiä laiskottaa ja ajatus hidastelee. Antiikkikoruliike, ensimmäinen. Aloitan sormuksista. Suuria kiviä, mauttomuuksia, vihkisormuksia, perinteisiä vaatimattomia rakkaudenvaloja, sisäreunassa kaiverrus, merkkipäivä muistettavaksi.
Korvarenkaita, rintakoruja, riipuksia, meripihkaa, tunnistamattomia kiviä. Kultaisia rannerenkaita, paljouteen himmenneinä. Silmä poimii pienet kultaiset renkaat, tavanomaiset ensin, mutta huomaa sitten, renkaan sisässä lentää haarapääsky. Srii, pääsky. Kesän lintu. Lönnrotinkadun kuudennen kerroksen ikkunasta kuumat kattopellit, helteeseen pysähtynyt kaupunki, vaaleaa ilmaa halkoo pääskyn lento. Tulisiko se nopeammin jos saisin pujottaa kultaisen pääskyn korvan juureen, kuiskaamaan. Srii-srii, niin kuin siinä runossa jota poika niin hartaasti luki ääneen, ympärillä piiri hiljaa kuuntelemaan kääntyneenä kissan korvana. Katse jatkaa, vielä tuo nurkka, kameekoru ja kuparinen taskukello. Pullea kello, kyljessään kaiverrus kaunolla: Barbara. Barbaralla isot hiukset ja pehmeä povi, ei voi muuta, mielessä romanttinen ajatus. Sydämeni tikittää taskussasi, omaasi vasten. Muista vetää nupista.
Varpaita kylmii, olen seissyt paikallani liian pitkään. Kylmä viirii selkää, juoksutan katseen läpi divarin kirjatornit, ei näy Alastalon salia enää, aina pitäisi ostaa kun näkee. Loittonen kotiin, aamukahviin maitoa vielä, tetra kainalossa, ja kolme appelsiinia.
Rinteen alapäässä ajattelen jatkavani Tähtitorninmäelle, kulkea puiston, mutta ylhäällä käännynkin vasempaan, Korkeavuorenkadulle. En halua ajautua puistoa alas (ei ole pulkkaakaan), tsaarinaikaisten tallien liepeille, se on reunaa, haluan kulkea keskellä. Tänä iltana kaupungin sisäpuoli supistelee, reunat ahtavat iholle, en selviäisi meren pimeästä, villakangastakin täytyy painaa paljon kastuessaan, liiaksi uida, liiaksi selvitä (mistä tämä tulee, alakulo, ikävän velipuoli haistaa minut, mene pois, minähän hymyilen). Sitä paitsi aivan pian tulevat ne kaksi näyteikkunaa joiden eteen pysähdytään, ehkä nojataan otsaa jos silmiä laiskottaa ja ajatus hidastelee. Antiikkikoruliike, ensimmäinen. Aloitan sormuksista. Suuria kiviä, mauttomuuksia, vihkisormuksia, perinteisiä vaatimattomia rakkaudenvaloja, sisäreunassa kaiverrus, merkkipäivä muistettavaksi.
Korvarenkaita, rintakoruja, riipuksia, meripihkaa, tunnistamattomia kiviä. Kultaisia rannerenkaita, paljouteen himmenneinä. Silmä poimii pienet kultaiset renkaat, tavanomaiset ensin, mutta huomaa sitten, renkaan sisässä lentää haarapääsky. Srii, pääsky. Kesän lintu. Lönnrotinkadun kuudennen kerroksen ikkunasta kuumat kattopellit, helteeseen pysähtynyt kaupunki, vaaleaa ilmaa halkoo pääskyn lento. Tulisiko se nopeammin jos saisin pujottaa kultaisen pääskyn korvan juureen, kuiskaamaan. Srii-srii, niin kuin siinä runossa jota poika niin hartaasti luki ääneen, ympärillä piiri hiljaa kuuntelemaan kääntyneenä kissan korvana. Katse jatkaa, vielä tuo nurkka, kameekoru ja kuparinen taskukello. Pullea kello, kyljessään kaiverrus kaunolla: Barbara. Barbaralla isot hiukset ja pehmeä povi, ei voi muuta, mielessä romanttinen ajatus. Sydämeni tikittää taskussasi, omaasi vasten. Muista vetää nupista.
Varpaita kylmii, olen seissyt paikallani liian pitkään. Kylmä viirii selkää, juoksutan katseen läpi divarin kirjatornit, ei näy Alastalon salia enää, aina pitäisi ostaa kun näkee. Loittonen kotiin, aamukahviin maitoa vielä, tetra kainalossa, ja kolme appelsiinia.
Kommentit
Kun kaikki on hyvin, ei syödä ulkona, koska ulkona on liian kaukana. Syödään sängyssä istuen, sormin, hihitetään kaakaoviiksille, maataan pimeässä leikkien sokeannäkemistä kasvoilla. Jos olisin sokea näkisin sinut näin. Ja suu puhuu koko ajan vingahdellen.
Korut ovat kukallisessa pienessä kiinalaismukissa WC:ssä. Kahden kuukauden välein tulee virtsatietulehdus. Ikkunoilla ei ole väliä. Bileisiin mennään hiukset tahmeina ja sotkuisina.
Nauretaan niin, että hampaat näkyvät, miehen käsi rintalastan päällä leväten.
Ei, ei silloin lueta kirjoja. Kirjoja luetaan vasta myöhemmin, silloin kun jo huomaa, että varpaita voi kylmätä. Kysytään toiselta, mikä kirja toi on, onko hyvä, kannattaako munkin lukea. Ei lueta sitä ikinä. Tiedetään jo kun kysytään. Toinen sanoo aina joo kannattaa sun.
Eikä koskaan tee niin kuin kannattaisi.
Kysymyksenä, toteamuksena, toiveena. Miten vaan, kunhan. Onhan.